Kuva © Avril Styrman
Helsingin yliopiston musiikinopettaja Richard Faltin oli Paciuksen läheinen ystävä ja myös seurasi tämän elämää vielä eläkepäivinä. Kerran hän huomasi, että ”ukko” puuhasi jotain hyvin innokkaasti, muttei kertonut mitä. Lopulta salaisuus paljastui: hän sävelsi ooperaa. Se oli Die Loreley Geibelin tekstiin. Aihe oli ollut pidempään Paciuksen mielessä, sillä jo Saksan matkan päiväkirjassaan 1857 hän kertoo nähneensä Rein-virralla alkuperäiset Loreley-kalliot ja viittaa jo Geibeliin. Kyseinen päiväkirjahan löytyi vasta kymmenisen vuotta sitten Bembölen huvilan ullakolta, Beaurain-Collan suvun toimesta. Se kannattaa lukea… toivottavasti se pian editoidaan ja julkaistaan. Siinä on nimittäin avain myös Die Loreley -oopperaan. Tärkein viesti on, että Pacius oli ja pysyi saksalaisena. Hän lähti takaisin synnyinmaahansa katsastamaan vanhoja paikkoja ja kenties yrittämään vielä uudestaan, jos vaikka saisi laulunäytelmänsä siellä esitetyksi. Maamme-laulusta oli jo tullut ”hitti” ja se oli painettu laulukirjoihin ”saksalaisena kansanlauluna”. Pacius totesi sen kuullessaan sitä laulettavan Hampurin ravintolassa.
Päiväkirjan huippukohta on kohtaaminen vanhan opettajan Louis Spohrin kanssa. Hän laittautuu frakkiin ja kunniamerkkeihin ja astuu suuresti kunnioittamansa mestarin eteen. Tätä kohtausta Pacius piti yhtenä elämänsä vihkimyshetkistä. Mutta Spohr ei ollut kiinnostunut Paciuksen oopperoista. Kuitenkin Pacius oli täysin omaksunut mestarinsa ultrakonservatiiviset arvot. Moderneinta musiikkia minkä Spohr hyväksyi oli Mozartin Taikahuilu. Myöhempi Beethoven ei enää kelvannut puhumattakaan jostain Wagnerista. Mutta päiväkirja päättyy, kun laiva lähtee kohti Helsinki. ”Oi sinne jäitte kaikki mikä on arvokasta elämässäni, sinä Eldorado! Kaikki mitä olen rakastanut!”
Die Loreley -ooppera oli henkisesti yritys palata Paciuksen nuoruuden Saksaan, sen oopperatyyli on likellä sitä, mitä hän kuuli aikoinaan Kasselin hoviteatterissa 1820-luvun lopulla. Weberiä, Mendelssohnia ja ennen kaikkea Spohria, jonka oopperat olivat esillä juhlittuina kaikkialla Euroopassa. Yksi todiste on Spohrin romanttinen ooppera Der Berggeist. Näin sen takavuosina Varsovan Beethoven-festivaalissa näytämöllä. Yhtäkkiä toisessa näytöksessä puhkeaa esiin melodia – se on Paciuksen Maamme-laulu. Täältäkö se siis olikin peräisin!
Vaikka siis lähin tyylillinen yhtymäkohta on Spohr, on erokin huomattava, ja Paciuksen eduksi. Sellaista melodista kekseliäisyyttä ja dramatiikan tajua kuin Kaarle Kuninkaassa ja Kypron prinsessassa ei nimittäin löydy Spohrilta. Mutta jostain syystä nämä puolet ovat lientyneet myös Die Loreleyssa eräänlaiseksi yleissaksalaiseksi varhaisromanttiseksi tyyliksi. Mitä Wagner oli jo saanut aikaan, sillä ei ollut mitään vaikutusta Paciukseen.
Die Loreleyn musiikki on tyylipuhdasta professionelliä saksalaista satsia, siinä ei ole liioin niitä erilaisia tyylilainoja kuin Paciuksen aiemmissa näyttämöteksissa. On erikoista, että aivan vieraan kulttuurin, suomalaiskansallisen ja ruotsalaisen maailman kohtaaminen kirvoitti Paciuksesta esiin tuon nerokkaan melodikon. Die Loreleystä ei jää juuri sellaisia memorandoja, intonaatioita mieleen kuin em. teoksista. Parasta ja raikkainta ovat kuorot, aitoja saksalaisia metsästystopoksia, reippaita ylioppilasnuorison kohtaamisia, juomalauluja, rosvoromantiikkaa, ja välissä Ave Maria -tyylitelmä. Puhdasta biedermeieria. Surumarssin esikuva on Beethovenin 7. sinfonian allegretto, jonka saksalainen perinne kytkee Goethen Wilhelm Meisterin Mignonin hautajaissoitoksi. Ja sitten II näytöksen alussa Pacus ei voi olla lainaamatta itseään. Varjojen valtakunnan sinfoninen musiikki Kypron prinsessasta soi kuin Mozartin Requiemin alku. Pacius tajusi itse onnistuneensa juuri tuossa musiikissa, joka on vakavinta mitä hän koskaan kirjoitti – eikä niin kaukana Spohrin Die letzten Dinge -oratoriosta. Vokaalilinja on elävä mutta jossain määrin ohut ja jättää tilaa näyttämötoiminnalle ja tekstille. Musiikki aivan kuin vaatii näyttämöä täydennyksekseen. Dramaattisinta mitä Pacius keksi on dissonoiva kluster-sointu lopussa, kun kuoro kauhistelee Welches entsetzen! Ei kovin vakuuttavaa, kun ajattelee mitä Wagner oli jo saanut irti Rein-virrastaan Ringissä.
Kaiken tämän taustan huomioon ottaen Ville Saukkosen ohjausta voi pitää sangen onnistuneena, kiistattomana voittona tämän ahkeran ohjaajamme uralla. Hän oli oivaltanut koko draaman perusluonteen ja tyylilajin, sillä tämä on restauraation estetiikkaa. Kuorojen tulee olla myös herttaisia samoin näytämöelementtien, seppeleiden ja köynnösten. Modernisointi on tällaisissa tapauksissa vaikeaa, ettei luiskahdeta Regie-teatterin puolelle. Mutta tässä oli tavoitettu oikea kokonaisilmaisu. Näyttämökuvat olivat tyylitelmiä alkuperäisistä, jotka heijastettiin kankaalle. On merkittävävää, että teos nyt esitettiin täsmälleen samassa paikassa kuin missä se oli tuotu lavalle viimeksi 1887. Lavastus (Tinde Lappalainen), puvustus (Hanna Hakkarainen) ja valot (Janne Teivainen) oli stilisoitu ja oikein sävytetty. Koreografia (Laura Humppila) ja maskeeraus (Sini Silfvenius-Bart) olivat oleellinen osa, sillä Rein-virran hengettäret esiintyivät balettina elekielellä, joka oli yhtaikaa historiallista ja elävää. Kuoro oli hyvin valmennettu keskeiseen rooliinsa (Visa Yrjölä). Luonnollisesti orkesteri on mitä olennaisin elementti ja Mikk Murdveen, Pacius-palkitun, johdolla soitto luisti erinomaisesti. On itseoikeutettua että orkesterina toimi juuri YS. Pääroolit oli oikein valittu. Lenore oli luonnollisesti lavan attraktiopiste aina kun ilmaantui – Saara Kiiveri; hänen äänensä oli myös volyymiltaan taustasta erottuvaa. Onnettoman Hubertin roolin tulkitsi vakuuttavasti eläytyen virolainen Kristjan Mõisnik. Otto, palatsikreivi oli tyyni ja vokaalisesti stabiili tenorihahmo – Tero Harjunniemi. Berthan roolissa Kaisa Näreranta onnistui ja samoin Leupold, Henri Uusitalo. Reinaldina esiintyi koko oopperan yksi päätuottajia Tero Halonen, joka oli myös näyttämöllisesti teatterifiguurina oikean karaktäärin löytänyt. Mainittakon niinikään aivan olennainen tekijä, nuottigraafikko Jani Kyllönen meneillään olevasta Paciuksen Bühnenwerke-Ausgabesta. On syytä muistaa esityksen tärkeä taustavoima Helsingin oopperayhdistys, jonka puheenjohtaja on samoin fil. tri. Tero Halonen. Jatkoa ajatellen on innostavaa, että Tauno Pylkkösen Mare ja hänen poikansa on tulossa lavalle seuraavaksi, ensi vuonna. Svenska litteratursällskapet i Finland, Jenny ja Antti Wihurin -rahasto sekä Niilo Helanderin -säätiö olivat tukeneet produktiota.
– Eero Tarasti