Sir Simon Rattle ja säveltäjät Magnus Lindberg, Andrew Norman sekä Brett Dean kantaesitysten jälkeen torstaina. Kuva © Jari Kallio.
Harvoin saa törmätä yhtä innostavasti rakennettuun ohjelmaan, kuin Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen tämän viikon konserttisarjassa. Rattlen Berliinin-kauden lähestyessä loppuaan konserttiohjelmat ovat olleet toinen toistaan kiinnostavampia, eikä torstai-ilta ollut poikkeus, päin vastoin.
Kun yhden illan kuluessa on mahdollista juhlia Leonard Bernsteinin satavuotissyntymäpäivää Krystian Zimerman solistina, kuulla kolme jännittävää kantaesitystä sekä nauttia Scott Bradleyn ja Erich Wolfgang Korngoldin Hollywood-klassikoista, ei toivomisen varaa enää juuri jää.
Bernstein sävelsi W. H. Audenin laajaan runoelmaan pohjaavan toisen sinfoniansa, The Age of Anxietyn vuosina 1947-49. Vuonna 1965 säveltäjä uudisti sinfonian päätöksen lopulliseen asuunsa. Sinfonian ohjelmallinen rakenne ja soolopianolle kirjoitettu concertante-osuus luovat jossain määrin assosiaatioita Hector Berliozin Harold en Italien (1834) sinfonian ja konserton hybridiin.
Sodanaikaisen ja -jälkeisen maailman läpitunkevaa epävarmuutta peilaava The Age of Anxiety on yksi Bernsteinin hienoimmista konserttiteoksista. Se muodostuu kahdesta pääosasta, joista kumpikin jakautuu edelleen kolmeen taitteeseen.
Ensimmäisen osan avaa prologi, joka esittelee sinfonian pääaiheen, eräänlaisen idée fixen, joka kuullaan kahden klarinetin yhteenkietoutuvana melodiana. Orkesteri liittyy vähitellen johdantoon, joka huipentuu pianon ensimmäiseen sointuun. Tästä käynnistyy neljäntoista muunnelman sarja, joka jakautuu kahteen taitteeseen, The Seven Ages ja The Seven Stages.
Perinteisen muunnelmasarjan sijaan Bernstein ei varioi vain yhtä teemaa, vaan jokainen muunnelma poimii jonkin edellisen muunnelman ulottuvuuden ja kehittelee sitä edelleen. Näin syntyy kiehtovan yllätyksellinen ja rakenteellisesti johdonmukainen muoto.
Sinfonian toisen osan käynnistää hidas The Dirge -johdanto, jota seuraa ehkäpä The Age of Anxietyn hienoin oivallus, sinfonisen jazzin hengessä sävelletty The Masque, jonka musiikillinen ydin muodostuu pianon ohella soolobassosta, celestasta ja patarummuista. Philharmoniessa solistiryhmä oli sijoitettu pianon ympärille lavan etuosaan. Tämä oli erinomainen ratkaisu, joka korosti concertante-ryhmän ja orkesterin dialogia oivallisesti.
Toinen mainio tilaratkaisu oli orkesterin kakkospianon sijoittaminen ylös urkuparvelle, jolloin dialogi solistin kanssa sai tavallista merkittävämmän ulottuvuuden.
Sinfonia päättyy epilogiin, jonka alkuperäinen versio oli kirjoitettu yksinomaan orkesterille. Vuoden 1965 revisiossa Bernstein lisäsi päätökseen pianon laajan kadenssin vahvistaen täten musiikin yhtenäisyyttä.
The Age of Anxiety sai torstaina Philharmoniessa ehkä vaikuttavimman tulkinnan, mitä olen tästä teoksesta kuullut. Zimerman, joka soitti teoksen soolo-osuuden ensimmäisen kerran Bernsteinin kanssa Lontoossa vuonna 1986, on sisäistänyt The Age of Anxietyn perin pohjin, tuttuun perfektionistiseen tyyliinsä. Rattle ja orkesteri puolestaan tekivät kertakaikkisen erinomaista työtä värikylläisten orkesteritekstuurien ja kekseliään rytmiinkan parissa. Erityiskiitokset kuuluvat soolobasisti Matthew McDonaldille, patarumpali Wieland Welzelille ja Majella Stockhausenille, joka soitti celestaosuuden.
Krystian Zimerman, Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle vaikuttavan The Age of Anxietyn jälkeen Philharmoniessa. Kuva © Jari Kallio.
Sinfoniaa seuranneen väliajan jälkeen vuorossa olivat illan kantaesitykset, Magnus Lindbergin Agile, Andrew Normanin Spiral ja Brett Deanin Notturno inquito. Nämä kuusiminuuttiset teokset soitettiin yhteen ilman väliaplodeja, mikä mahdollisti syvemmän keskittymisen näiden uusien teosten maailmaan.
Lindbergin Agile peilaa samaa pehmeämpien ja syvempien sointien maailmaa kuin hänen viimeaikaiset orkesteriteoksensa. Mielleyhtymiä syntyi nyt erityisesti Eran (2013) sointeihin sekä erityisen kiehtovalla tavalla Maurice Ravelin orkesterinkäsittelyyn, varsinkin matalammissa rekistereissä.
Vaikka Agilea hallitsevat tutut lindbergiläiset elementit, on niiden käsittely kuitenkin äärimmäisen sulavaa, liki impressionistista. Lindbergin pistämätön orkestraation taito ja vangitsevasti toteutettu kokonaismuoto tekevät Agilesta varsin nautinnollisen orkesterikappaleen.
Laajalla orkesteriteoksellaan Play (2013) Grawemeyer-palkitun Andrew Normanin uutuus, Spiral, puolestaan assosioituu 60- ja 70-lukujen minimalisimin sekä György Ligetin maailmoihin. Nimensä mukaisesti Spiral rakentuu ligetiisen tiheästä polyfonisesta kudoksesta, jonka avaavat hiljaisuudesta kohoavat sul ponticello -jousten muodostelmat.
Sävelkudoksen ja harmonioiden asteittaiset, liki huomaamattomasti kasvavat tihentymät luovat mitä jännittävimmän kuusiminuuttisen sointipyörteen, jonka alati muuttuvissa vivahteissa avautuu kokonainen soiva kaikkeus.
Berliinin filharmonikoiden entisen alttoviulustin Brett Deanin Notturno inquieto taasen on otsikkoaan ilmentäen mukaansatempaava, levoton yösoitto. Alttoviuluduo saattaa musiikin verkkaiseen liikkeeseensä, jonka lomasta kohoaa vähitellen hidas peruspulssi, jonka tummanpuhuvan soinnin keskeltä kohoavat kirpeät, lyhyet aihelmat, jotka saavat soivan kokonaisuuden yhä levottomampaan ja epästabiilimpaan tilaan. Musiikki tihentyy huipennukseen ja palaa vähitellen alun hiljaisuuteen alttuviulujen aihelman saattelemana.
Kaikki kolme uutuusteosta soivat mitä hienoimmin ja viimeistellyimmin Rattlen ja orkesterin käsissä. Tiiviis harjoitusaika oli käytetty tarkoin ja thokkaasti, kuten aina. Lopputuloksena nämä kolme varsin omaleimaista orkesterikappaletta avautuivat kaikessa kekseliäisyydessään mitä riemastuttavimmin.
Tom ja Jerry -komiikkaa Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen kanssa. Kuva © Jari Kallio.
–—
Illan viimeiset kaksi teosta olivat kunnianosoituksia kahdelle Hollywoodin mestarille. MGM-studioiden animaatio-osaston ykkössäveltäjänä työskennellyt Scott Bradley tunnetaan erityisesti Tomin ja Jerryn seikkailujen sävelittäjänä. Arnold Schönbergin johdolla opiskellut Bradley piti animaatiota vakavasti otettavana taidemuotona ja keskitti luovan energiansa ainutlaatuisella tavalla näiden lyhyiden komediallisten episodien palvelukseen.
Bradleyn moni-ilmeisen sävelkielen olennaisia ulotuvuuksia ovat musique concretea mainiosti ilmentävät soittimelliset efektit, joita Tom ja Jerry -animaatioissa käytettiin perinteisten ääniefektien sijaan.
Konserttikäyttöön Bradleyn lyhyistä musiikkinumeroista koostuvat sävellykset eivät sellaisenaan taivu kovin helposti. Rattle ja berliiniläiset käyttivätkin John Wilsonin editiota (2013), joka on jotakuinkin narratiivin muotoon laadittu hulvaton kooste vuosina 1940-58 sävelletyistä alkuperäisnumeroista.
Orkesteri ja Rattle heittäytyivät Bradleyn swingiä, dodekafoniaa ja konkreettista musiikkia ennakkoluulottomasti yhdistelevään hallittuun kaaokseen täydestä sydämestään. Tämä vajaa kymmenminuuttinen seikkailu oli ehdottomasti yksi hauskimpia konserttisalikokemuksiani.
Illan päätteeksi sukellettiin vielä Hollywood-soundin lähteille, Erich Wolfgang Korngoldin The Adventures of Robin Hoodiin (1938) säveltämään musiikkiin, jonka vuolaat melodiat, kekseliäs johtoaihetekniikka ja henkeäsalpaava orkesteaatio ennakoivat koko Hollywood-tradition soivaa kielioppia.
Korngoldin mestariteos syntyi varsin vaativissa olosuhteissa. Säveltäjällä oli harteillaan sekä tyypillinen elokuvatuotannon aikapaineen taakka että huoli läheisistään, jotka samanaikaisesti pyrkivät pakoon Itävallasta Anschlussin tieltä. Näiden taakkojen keskellä syntyi kuitenkin yksi valkokankaan kirkkaimmista mestariteoksista.
Elokuvan liki kahdeksankymmentäminuuttisen alkuperäismusiikin tiivistäminen konserttikäyttöön on tietenkin merkittävä haaste. Korngold itse työsti musiikistaan neliosaisen sarjan karsien samalla orkestraatiota jonkin verran kevyemmäksi. Vuonna 2007 John Mauceri muokkasi musiikista laajemman sarjan säilyttäen alkuperäisen orkestraation. Tämä versio kuultiin torstaina Rattlen johdolla.
Alkufanfaarin jälkeen kuullaan elokuvan nostattava avausmarssi, josta siirrytään suoraan huikeaan balettinumeroon, joka kuvaa Robin Hoodin joukkoineen suorittamaa väijytystä Sherwoodin metsässä. Tätä seuraa vaikuttava rakkauskohtaus, jonka orkesteaation nerokkaimpia oivalluksia on soolosaksofonin osuus.
Musiikin päättää taistelukohtaus, joka on liki Kevätuhrin Dance sacralen veroinen monikerroksisen orkestraation ja epäsäännöllisten tahtilajien villinä kieppuva tanssi, joka huipentuu voitonfanfaariin sekä Robinin ja Marianin rakkauden kukoistukseen hehkuvissa orkesteriväreissä.
Korngoldin vaativa partituuri soi Rattlen ja filharmonikoiden otteessa mitä syvintä kauneutta hehkuen. Oikukkaat rytmit orkesteri toteutti taitavasti liki alkuperäisissä myrskyisissä tempomerkinnöissään. Sointi oli mitä nautittavin syvyydessään ja läpikuultavuudessaan. Tämä oli unelmapäätös täydelliselle illalle.
— Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Krystian Zimerman, piano
Leonard Bernstein: Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965)
Magnus Lindberg: Agile (2018, kantaesitys)
Andrew Norman: Spiral (2018, kantaesitys)
Brett Dean: Notturno inquieto (2018, kantaesitys)
Scott Bradley: Tom and Jerry (1940-58, editio John Wilson, 2013)
Erich Wolfgang Korngold: The Adventures of Robin Hood (1938, editio John Mauceri, 2007)
Philharmonie, Berliini
To 14.06.2018, klo 20