Kokkolan oopperakesä
Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot
sävellys: Heinz-Juhani Hofmann
ohjaus: Juha Hurme
kapellimestari: Dalia Stasevska
puvustus: Henna Mustamo
lavastus: Markku Mäkiranta
valosuunnittelu: Ainu Palmu
orkesteri: Kokkola Opera Ensemble
Solistit
Ahti Karjalainen: Herman Wallén
Urho Kaleva Kekkonen: Anu Komsi
Kraut: Piia Komsi
Viina: Annika Mylläri
järjestäjä: West Coast Kokkola Opera
Kokkolan kaupunginteatteri
3.6.2012
Yksi Suomen musiikkisuven tuoreimmista ihmeistä on Kokkolan oopperakesä. Kaksi kotimaista kantaesitystä ja kolme Suomen ensiesitystä tänä vuonna tekevä oopperafestivaali on kuin nykyoopperafanin haaveilema pilvilinna. Taiteellinen johtaja ja festivaaliesitysten voimahahmo Anu Komsi ei haaveile, vaan tekee. Lyhyen yleisöesitelmänsä perusteella oman kylän supertähden välitön, konstailemattoman kunnianhimoinen persoona näyttää nauttivan keskipohjalaisen kotikentän suoraselkäistä luottamusta ja ihailua. Ihailuun on helppo yhtyä helsinkiläisenkin. Täyslaidallisen avantgardea yleisön päälle vyöryttänyt Heinz-Juhani Hofmannin Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot -ooppera vaikuttikin olevan Komsin pohjustamana paikallisille musiikinystäville mukavaa ja luontevaa kesäisen sunnuntai-illan hupia. Tyhjiä paikkoja ei tunnelmallisessa uusklassisessa teatterisalissa näkynyt, ja suosionosoitukset olivat kuin kotijoukkueen noustessa yllättäen altavastaaja-asemasta voittoon. Ei-ryppyotsainen teksti yhdistettynä verevästi sävellettyyn ja täysillä paneutuen esitettyyn musiikkiin ei jätä ennakkoluuloisintakaan kylmäksi.
Juha Hurmeen näytelmään perustuvassa, Hurmeen itsensä ohjaamassa poliittisessa satiirissa nauretaan puhdistavasti vuoden 1961 noottikriisille, joka oli aikanaan suomalaisia huolestuttanut, kylmäävä konflikti; presidentti Urho Kekkosesta se teki suorastaan pelottavan hahmon. Vuonna 1959 syntynyt Hurme tuntuu peilaavan koko tämän poliittisesti herkän tilanteen ulkoisen absurditeetin lapsen silmien kautta – TV:n äärellä kasvaneen sukupolven tulkintana. Palmuun todellisuudessakin kiivenneestä Kekkosesta tehdään havajilaisella rannalla mangani-kielellä älämöivä, ”Tarzanin politiikkaa” ihaileva ja Ahti Karjalaista avoimesti pilkkaava ja nöyryyttävä sarjakuvahahmo. Viinaa ei suoraan näyttämöllä juoda, mutta humalassa örvelletään ja krapulassa öristään. Poliittista jargonia väännetään kirjaimellisesti rautalangasta ja korrektia pönötystä pilkkaavilla sanaleikeillä nauratetaan yleisöä. Omat naurunsa tuo myös sopivasti höpsö lavastus- ja valaistussuunnittelu. Lapsiperspektiivin suora näkökulma työpaineidensa kautta alkoholisoituvaan, sympatiat puolelleen saavaan Karjalaiseen tulee nuoren Kraut-tyttären kautta. Omissa naiivin-absurdeissa, pinnan alla ahdistuneissa lauluissaan ja leikeissään Kraut haaveilee isänsä pääsevän lomalle kuuhun siksi aikaa, että Kekkonen kuolee. Unenomaisessa viimeisessä kohtauksessa lapsen maailma ottaa vallan, tasapainottaen sekoilua ja sulkien teoksen hienosti, mutta ei alleviivaten. Ei tämä pelkkää älämölöä ja hysteriaa ollut, vaikka etenkin Kekkosen hahmo jätettiinkin tarkoituksellisen ohueksi.
Omiin teksteihinsä säveltämissään, ilmaisultaan voimakkaissa vokaaliteoksissa säveltäjä Heinz-Juhani Hofmann on osoittanut pettämätöntä dramatiikan, verbaliikan ja lauluäänen tajua. Lapseen kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa kuvaava esikoisooppera Ihmissydän (2011) oli silmät kostuttava mestariteos. Hofmannin musiikki ohjaa Hurmeen tekstin kaarta hyvin. On ilahduttavaa nähdä ahdistavien aiheiden vaikuttavan käsittelyn mestari Hofmannin taitavan myös komedian keinot. Ääritehoja säälimättä esittäjistään esiin manaava suoraviivainen partituuri on oiva osoitus säveltäjän käytännöllisyyttäkin ymmärtävästä ammattitaidosta. Hofmannin uusi ooppera myös tuntuu ohjaavan itse itsensä jättäen silti tilaa sille kontrapunktille, joka syntyy musiikin, lavastuksen, valaistuksen ja näyttelemisen yhteispelistä. Paikoin Hofmann kuitenkin lataa – luultavasti ylitsepursuavaan intensiteettiin pyrkiessään – hieman liian paljon tekstiä lyhyen ajan sisään. Teatteri-ilmaisun vaatiman tasapainon Hurmeen tekstin ja Hofmannin välille loi kapellimestari Dalia Stasevskan luotsaaman esittäjistön heittäytyvä ja hetkessä elävä tulkinta; hyvä ooppera syntyy aina yhteistyön tuloksena, omat resonanssinsa hakien. Hienovaraisesti lavastukseen sijoitettu tekstityslaite oli kuitenkin tekstivyöryssä paikallaan, myös Hurmeen lauserakenteiden makustelun mahdollistaen. Minuuttitolkulla samaa aariateksiä vatvovaa, vibratopitoista klassista oopperailmaisua vierastavan aikamme lapsen kannattaakin tarkistaa oopperaennakkoluulonsa Hofmannin musiikin parissa. Yhteensä kuusi esitystä saava produktio vieläpä sen kun vain paranee jokaisen jatkoesityksen myötä.
Fyysisellä presenssillään vakuuttavat äänelliset ääritehonsa laulajataustainen Hofmann kirjoittaa selkeästi, pääosin viitteellisin sävelkorkeuksin toteutetuin glissandoin ja kuvioin. Tarkkaan notatoidut rytmit mukailevat hysteerisen puheen rytmiä. Lauluosuuksien stressitöntä sävelten summittaisuutta täyteläistävät samassa rytmissä liikkuvat erilaiset säveltasolliset soitintuplaukset – tekstiä kuitenkaan peittämättä. Soittajien tarkkuutta vaativaa urakkaa tämä tosin ei helpottanut, mutta haluttu, pienet esitykselliset vapaudet salliva vokaalinotkeus saavutettiin näin tehokkaasti. Piia Komsin luontevasti samaan aikaan soittaen ja laulaen esittämiä sello–sopraano-kohtauksia lukuun ottamatta säveltasoiltaan määriteltyä laulettavaa tulee muille laulusolisteille oikeastaan vasta viimeisessä seitsemännessä kohtauksessa. Esimerkiksi Anu Komsin valloittavan etäännytetysti esittämän, Karjalaista kiusaavan Kekkosen ääni saa ensimmäisessä kohtauksessa Hofmannilta kaiutetun kolmiäänisen käsittelyn: puhelauluilmaisu saa välittömissä heterofonisissa kaanoneissa pyörivät seuraajat Annika Myllärin Viina-hahmosta sekä Piia Komsista. Tämä Paavo Heinisen Silkkirummulle silmää iskevä musiikillinen keino olennoi hienosti Hurmeen hieman surrealistisen Kekkos-hahmon auktoriteettia.
Perinteisempään oopperailmaisuun tottunut saattoi jäädä, sinänsä perustellusti, kaipaamaan Hofmannin oopperana mainostetulta teokselta runsaampaa lauluäänen käyttöä. Viiden tunnin junamatkalla partituurin opiskeltuani mietin itsekin, kantaako laulajien äärirekisterien välillä sahaava ilmaisu useampaa kohtausta. Pohdin, jaksaako kaltaiseni ihmisäänen moninaisuudesta innostunutkaan – Hofmannin kaltainen Georges Aperghisin Récitationsien ja György Ligetin Aventures’ien ihailija – kuunnella montaa kymmenminuuttista päälle käyvää akrobatiikkaa: pään heiluttamisella synnytettyjä poskitremoloita, matalien örinöiden ja koloratuuri/falsettolaulun vuorottelua sekä jatkuvia nopeita glissandosyöksyjä. Tarinaakin pitäisi seurata, minkä lisäksi orkesteriosuuskin on täynnä yllättäviä klangillisia kipinöitä kontrafagotin mörinöistä ukkospelteihin, urkuharmooniklustereihin ja flexatone-ujelluksiin. Entä kestävätkö laulajien äänet? Ja mitä tämä äärimmäinen ilmaisun hysteerisyys tässä tekee?
Vastaus: ilmaisu kantoi, teos eteni sulavasti, ymmärrettävästi ja vailla toisteisuuden tunnetta, eivätkä laulajatkaan tuntuneet olevan moksiskaan. Minusta oopperan rohkeassa railakkuudessa on suomalaisittain vähintääkin virstanpylvään makua. Kokoillan näyttämöteoksessa Hofmann varmasti pääsisi esittelemään laajemmin myös Bergin ja Webernin perinteestä nousevaa runollista melodiikkaansa; tämä rymistely toimii parhaiten näin. Vajaaksi omassa kokemuksessani jäi tosin Viina-hahmon sävellys: Annika Myllärin lauluääntä olisin kuullut mielelläni enemmänkin, niin mainio kun hän esimerkiksi alkoholin vaaroista kertovan asiatekstin lausujana oli – samoin viimeisen kohtauksen ensemblekohtauksissa. Hysteerinen avantgardismi valloitti ja energisoi – riski kannatti ottaa.
Ansio teoksen näyttämömusiikillisesta jäntevyydestä kuuluu paitsi säveltäjälle ja libretistille, myös esittäjille, joiden paneutuminen ja fyysinen lavapresenssi olivat vaikuttavia. Esitys tuli iholle, ja koko tekijäporukan usko teokseen välittyi ja kosketti. Oma suosikkini laulajista oli Ahti Karjalaisen roolin tehnyt Herman Wallén, joka paitsi sai ääniapparaatistaan soinnillisesti hämmästyttäviä ja vangitsevia tehoja, myös paljastui karismaattiseksi lavaesiintyjäksi. Toivottavasti Wallén pääsee esittämään tätä vahvaa osaamistaan Suomessa vastakin – mieshän on tehnyt jo mm. Le Gran Macabrea Berliinissä. Tämä tietenkin vaatii kotimaisilta organisaattoreilta riittävän rahoituspohjan lisäksi rohkeutta ohjelmistovalinnoissa, mutta West Coast Kokkola Operan esimerkki näyttää näidenkin haaveiden olevan nyt Suomessa mahdollisia. Resepti tuntuu olevan paljon kansainvälistä nykymusiikkikokemusta saaneet ammattisolistit plus nälkäiset, ennakkoluulottomat ja näyttämisenhaluiset nuoret huippumuusikot – näkemäni esitys oli samalla nuoren kapellimestari Dalia Stasevskan diplomikonsertti Sibelius-Akatemiaan.
Kirjoittaja on tässä kuussa musiikin maisteriksi valmistuva säveltäjä.