Vuoden ikäisen kulttuuritalo Sandelsin konserttisali on tervetullut lisä pääkaupungin musiikkielämään. Kallionseinämään louhitusta salista on viime kauden aikana muodostunut Helsingin kamarikuoron kotisali. Vaikka on ilahduttavaa nähdä, että vastoinkäymisiä kokenut kuoro alkaa asettua ja sen toiminta vakiintua, uudessa vakiotilassa on omat akustiset ongelmansa.
Giovanni Perluigi da Palestrinan, Giovanni Gabrielin ja Carlo Gesualdon musiikki kirjoitettiin italialaisten suurkirkkojen akustiikkaa ja kaikua ajatellen. Nykyään esityksissä ei aina kiinnitetä riittävästi huomiota renessanssimusiikin dynaamiseen vaihteluun ja sen kompleksisen polyfonian yksityiskohtiin. Resonoivassa tilassa lopputulos on silloin yksitoikkoista äänimassaa alusta loppuun. Sandelsin melko kaiuttomassa konserttisalissa yksittäiset äänet erottuivat hyvin selkeästi. Niinpä renessanssimusiikin asiantuntija Charles Barbier’n valmentamassa esityksessä tekstin ymmärtäminen oli mahdollista ilmankin muuten hyödyllistä tekstityslaitetta. Kenties ensimmäistä kertaa oivalsin, että tässä musiikissa on vahvaa draamaa, joka jää monissa esityksissä hahmottamatta.
Laulajien keskinäinen balanssi oli parhaimmillaan Palestrinan 8-äänisissä moteteissa ja Gesualdon 5-äänisissä teoksissa. Gabrielin 6- ja 7-äänisissä teoksissa sen sijaan salin akustiset oikut korostivat äärirekistereitä turhan paljon siten, että sopraanot ja bassot tapasivat dominoida kokonaisuutta. Jäin harmittelemaan sitä, että altto- ja tenoriäänet eivät näissä kappaleissa päässeet oikeuksiinsa. Käsiohjelmasta poiketen Igor Stravinskyn täydentämiä Gesualdon Tres sacrae cantiones -motetteja ei esitetty, mikä tekikin ohjelmistokokonaisuudesta tasapainoisemman.
(Psyko-)draamaa nähtiin myös Luciano Berion A-Ronne -teoksessa vuodelta 1974. Berio on kutsunut teostaan ’dokumentiksi’ Eduardo Sanguinetin monikielisestä runosta, joka koostuu sitaateista niin Raamatusta kuin T.S. Eliotin ja Karl Marxin kirjoituksistakin. Teos on alun perin sävelletty viidelle näyttelijälle, ja teatterin jälki on ilmiselvä tässäkin versiossa kahdeksalle laulajalle. A-Ronne on oiva esimerkki Berion kiinnostuksesta ihmisäänen ja -mielen dekonstruointiin, jonka parissa hän työskenteli 1960-luvulla. Bach-sitaatteineen musiikki kuulostaa välillä kuin suoraan jonkin Pasolinin, Fassbinderin tai Syberbergin postmodernin elokuvan soundtrack-levyltä. HKK:n laulajat selvisivät kunnialla teoksen tarjoamista haasteista (mm. siitä, että teos esitettiin ilman kapellimestaria), ja esitys onnistui olemaan yhtaikaa sekä viihdyttävä että hetkittäin hyvin koskettava.