Nicolas Alstaedt, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio
Viimeisen parin vuosikymmenen aikana Sebastian Fagerlund on säveltänyt joukon oivallisen taidokkaita ja omaperäisiä orkesteriteoksia. Aivan erityinen asema hänen tuotannossaan on konsertoilla, joita on syntynyt tasaiseen tahtiin, viimeisimpinä Darkness in Light (2012) viululle, Transit (2013) kitaralle ja Mana (2013-14) fagotille.
Uusin tulokas sävellysluetteloon on Nomade (2018), NDR Elbphilharmonie -orkesterin ja Radion sinfoniaorkesterin tilauksesta Nicolas Alstaedtille sävelletty sellokonsertto. Hampurissa helmikuussa kantaesitetty Nomade on taidokkuudessaan säveltäjänsä kiehtovimpia teoksia.
Noin puolen tunnin mittainen Nomade jakautuu kuuteen osaan ja kahteen välisoittoon. Musiikki virtaa tauotta mitä moninaisimpien sointimaisemien läpi, pysähtyen ainoastaan kenraalitaukoon kolmannen ja neljännen osan välillä. Rikas tekstuuri kätkee sisäänsä toisiinsa lomittuvia tasoja, joiden musiikilliset aihelmat kasvavat kudoksen sisältä orgaanisesti kohti soivaa pintaa.
Nomaden avaa orkesterin lavea espressivo-repliikki, joka valmistaa sellon ensimmäistä sisääntuloa. Hiljaisuudesta kohoavaan soololinjaan kietoutuvat puupuhaltimet ja lyömäsoittimet staattisten jousten säestäminä. Kamarimusiikillisten tekstuurien hallitsemaa avausosaa seuraa agitato, molto ritmico -osa, jonka rytmiseen energiaan liittyy koko orkesteri.
Ensimmäinen välisoitto tuo musiikin lähes pysähdystilaan, kunnes sello käynnistää nopean kolmannen osan. Vivace capriccioso on kirpeän rytmiikan juhlaa, jota seuraa Nomaden hienovaraisin osa, sarabande, jossa sello, jousella soitettu vibrafoni, harppu ja puhaltimet sidotaan yhteen häikäisevän kauniiksi säikeiksi.
Orkesterihuipennuksen jälkeen sarabande päättyy sellon, vibrafonin ja jousten mietteliäisiin sävyihin, joita kristallilasit ja bassorumpu värittävät. Kahdentoista tahdin mittainen jousten välisoitto johtaa viidenteen osaan, jota hallitsee solistin laaja ad libitum -kadenssi.
Nomade huipentuu asalto, molto agitato -finaliin, jossa solisti ja orkesteri heittäytyvät lähes ligetimäiseen soivaan pyörteeseen, jonka tihentymää seuraa arvoituksellinen coda, jossa musiikki haipuu hiljaisuuteen.
Alstaedt ja Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri tekivät Nomaden Suomen ensiesityksestä todellisen elämyksen. Erinomaisen vaativa soolo-osuus sai mitä taidokkaimman ja musikaalisimman toteutuksen. Linnun ja orkesterin verraton kokemus Fagerlundin musiikin parissa oli aistittavissa jokaisella tahdilla partituurin haasteiden muuntuessa soivaksi todellisuudeksi kerrassaan ihailtavasti.
Tämänviikkoisten konserttien yhteydessä Nomade taltioitiin myös tulevaa levyjulkaisua varten osana BIS-yhtiön Fagerlund-levytysten sarjaa. Tätä levytystä kannattaa pitää silmällä.
Gustav Mahlerin yhdeksäs sinfonia (1909-10) oli viimeinen teos, jonka säveltäjä ehti saada jotakuinkin valmiiksi ennen kuolemaansa. Vaikka sitä hallitsevat luopumisen tunnelmat, Mahler ei säveltänyt teosta tietoisesti jäähyväisikseen, vaan jatkoi suoraan kymmenenteen sinfoniaansa kesällä 1910. Vaikka tämä sinfonia ei valmistunut orkesteriasuisena, on sen neljälle viivastolle kirjoitettu luonnos kuitenkin oma, kokonainen teoksensa, toisin kuin yleisesti muistetaan mainita.
Vaikka yhdeksäs sinfonia ei ole Mahlerin musiikillinen testamentti sanan täydessä merkityksessä, sen läpäisee maailmasta luopumisen tematiikka, samalla tapaa kuin sitä edeltävän teoksen Das Lied von der Erden (1908-09), joka sekin on, nimestään huolimatta, sinfonia.
Neliosainen yhdeksäs sinfonia rakentuu Tšaikovskin kuudennen sinfonian (1893) tapaan hitaista ääriosista, jotka kehystävät kahta nopeampaa osaa. Sinfonian avaus, andante comodo, on Mahlerin vaikuttavimpia luomuksia, jonka puolituntinen sinfoninen kaari on jo itsessään soiva universumi.
Vaikka Mahler käyttää jättikokoista orkesteria, tekstuuri on kuitenkin liki kamarimusiikillista. Koko orkesteri soi yhdessä vain hetkittäisissä huipennuksissa, jotka hajoavat nopeasti takaisin soiviksi atomeikseen. Sinfonian avaustahdit ovat varsin weberniläisiä, melodisten fragmenttien hajautuessa jousten, käyrätorvien, harpun ja klarinettien stemmoihin. Muu orkesteri liittyy mukaan vähitellen musiikin etsiessä muotoaan.
Ensiosa vaatii orkesterilta läpikuultavuutta ja tarkkaa balanssia. Kapellimestarin on puolestaan kiinnitettävä erityistä huomiota fragmentaarisen materiaalin kokonaisarkkitehtuuriin. Linnun ja RSO:n näkemys avausosasta oli kerrassaan vaikuttava. Andante comodosta muodostui mitä koskettavin sinfoninen matka.
Keskimmäiset osat, groteski ländler ja lähes väkivaltainen rondo-burleski, muodostavat tanssillisen vastinparin, jossa pastoraali ja urbaani kohtaavat. Kummankin osan musiikki kurkottaa katastrofin rajoille vieden harmonian, rytmiikan ja instrumentaation liki hajoamispisteeseen ivallisuudessaan.
Harvoin olen saanut kuulla näiden osien musiikkia yhtä hienosti balansoituna ja detaljoituna kuin Linnun ja RSO:n kanssa varsinkin, kun samanaikaisesti musiikin emotionaaliset äärimmäisyydet saivat pidäkkeettömän soivan asun.
Sinfonian päätösadagio on kuin hidas haihtumisprosessi, jossa musiikillinen kudos ohenee ohenemistaan, kunnes jäljelle jää vain verkkaisesti kiertyviä soivia säikeitä ennen lopullista pysähdystä. Lintu ja orkesteri toteuttivat Mahlerin päätöksen erinomaisesti vailla liioittelua tai alleviivausta luottaen partituurin sanomaan.
– Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Nicolas Alstaedt, sello
Sebastian Fagerlund: Nomade – Konsertto sellolle ja orkestereille (2018, Suomen ensiesitys)
Gustav Mahler: Sinfonia nro. 9 (1909-10)
Musiikkitalo, Helsinki
Ke 10.04.2019, klo 19
