Amfion pro musica classica

Monthly Archives: marraskuu 2019

You are browsing the site archives by month.

raportti: Nitra – arkeologiaa ja avantgardea

Prof. Julius Fujak etualalla. Kuva © Eero Tarasti

Prof. Julius Fujak etualalla. Kuva © Eero Tarasti

Moni ei ole varmaankaan käynyt Slovakian Nitrassa, hyvä jos Bratislavassa. Nitrassa ollaan kuitenkin keskellä vanhan Euroopan kulttuuriperintöjä – mutta myös avantgarden ytimessä. Siellä juhlittiin vastarinnan 30-vuotisjuhlia. Amerikkalaisuus oli muotia, kulttihenkilönä musiikkielämässä nuori kapinallinen Marian Varga (1947-2017), joka poseeraa uhmakkaana LP:nsä kannessa – myöhemmistä painoksista tupakka jouduttiin sensuroimaan. Hän kirjoitti musiikkia kaikkiin tyylilajeihin, mutta estetiikka oli John Cagelta. Hän oli myös Nitran nykymusiikkielämän keskeisen figuurin, Julius Fujakin idoli.

Fujakin tuotanto on itse asiassa jo laaja, hän on julkaissut suuren määrä cd-levyjä, joissa useimmiten esiintyy kamariyhtye ja hän itse mukana improvisoiden mm. preparoidulla pianolla. Hän on harrastanut myös soundscape musiikkia nauhoittaen mm. ääniä Nitran kaduilta, supermarketeista, elävistä tilanteista. Kirjoitin välittömästi vaikutelmanani hänen musiikistaan kuunneltuani matkani jälkeen hänen levyjään monta kertaa autossa:

I get the feeling one is brought there musically to a kind of transcendental sphere, where time is different, where musical signs seem to float like in a gravitationless space. Some signs are very actorial but some are there just as references to hitherto unknown realities. It is a fascinating universe. To some extent it is musique concrète with noise and sounds whose origin is in nature or in synthesizers, but only to some extent. It certainly follows John Cage’s aesthetics as well… at least as far as I know it from my friend Daniel Charles and his book For the Birds – Dialogues with John Cage. Daniel Charles that great French music philosopher who also studied with Messiaen and was a great connoisseur of Heidegger and zen Buddhism would have written about you and liked you!

Julkaisimme Fujakilta levykansion sarjassa Acta semiotica fennica, Approaches to Musical Semiotics, otsakkeella Comprovisations. Kyseessä on siis improvisointi yhdessä – ja säveltäjän johdolla. Tästä saatiin elävä näyte konsertissa 13.11. Nitran ’Ponitrianskeho’ museossa. Sen järjesti Kulttuuritieteen osasto Nitran Konstantin-yliopistossa, johon Fujak nimitettiin hiljattain estetiikan professoriksi. Konsertissa, joka oli järjestetty vierailuni johdosta: ’koncert je venovaný prof. Eerovi Tarastimu’, esiintyivät pianisti Martina Janegová ja kitarataiteilija Ondrej Veselý (joka tekee väitöskirjaa kitaransoiton semiotiikasta), Duo Hyp(ia)nosis..sekä alussa Musicantica Slovaca, maan johtava vanhan musiikin yhtye. Heiltä on levykin v. 2013 ”Ket´ husári verbuvali”, jossa on ottomaanien valtakunnan musiikkia – turkkilaisethan ehtivät 1500-luvulla Slovakiaan saakka. Yhtyeessä soittavat Robert Zilik, Maria Zilikova-Mandakova ja Tomas Blazek (opiskellut myös Suomessa). Mutta heidän ohjelmistossaan oli myös minne-lauluja ja trubaduuriviisuja Occitaniasta Pierre Vidalin kokoelmasta. Vaikutteet olivat tulleet etelästä tänne saakka.

Julius Fujak julkaisi viime vuonna myös esseekokoelman Emanacie hudobnej semiosféry, jossa on pohdintoja Slovakian musiikin avatgardesta, Peter Faltinista, merkittävästä musiikin fenomenologista ja eksistentiaalisemiotiikasta.

Nitrassa kohtaa joka askeleella historiaa. Avantgardessa on muotia soittaa nykymusiikkia perinteisillä soittimilla kuten slovakialaiselle pitkällä huilulla puhaltaen ja puhkuen hälyääniä. Nitran historian museossa on arkeologisia löytöjä, mm. ikivanhoja soittimia. Kaiken huippuna on linna ja sen laella Nitran suojeluspyhimyksen St. Emmeranin kappeli. Nitra oli Pohjois-Euroopan varhaisimpia alueita, jonne kristinusko saapui jo 800-luvulla. Pyhimykset Kontantin eli Kyrilius ja Metodius Thessalonikista vierailivat siellä – hehän keksivät sitten kyrilliset aakkoset. Kyrilius puolusti paaville kansankielen käyttöä kirkoissa jo tuolloin.

J. Fujak & E. Tarasti

J. Fujak & E. Tarasti

Katedraali loistaa barokki-interiöörillään, mutta sen vanhin osa on goottilaista tyyliä 1000-luvulta. Sivukappelissa on munkkien rukoussyvennyksiä, jotka resonoivat merkillisesti, jos niissä laulaa matalia ääniä. Aivan kuin Iegor Reznikoffin meditaatio-koulussa. Barokkikirkon upeat alttaritaulut ja freskot ovat wieniläisen Gallimartin käsialaa. Mutta yhden alttarin takaa paljastui italialaistyylinen 1200-luvun maalaus. Taiteilijat liikkuivat Euroopassa tuohonkin aikaan. Urut rakensi Zorkowski joskus 1750, mutta ne renovoitiin kokonaan itävaltalaisen Paul Köglerin toimesta pari vuotta sitten. Sain kokeilla, mahtava äänikerrat ja sointivariaatiot. Pihalla oli kohti taivasta kohoava paavin musta patsas levitettyine viittoineen, paikalliset kutsuvat sitä kuulema ’Nitran batmaniksi’.

Ystävääni Julius Fujakiin kiteytyy tuo erityinen yhdistelmä perinteitä, historiaa, kansankulttuuria, oppineisuutta – ja radikaalia avantgardea. Ainoa ongelma on, että yksikään levykansio ei sisältänyt tietoja englanniksi! Kuinka kukaan voi oppia tuntemaan Slovakian nykytaiteen omaperäisyyttä, jollemme myös voi lukea siitä selostuksia. CD ja DVD ovat kansainvälisiä dokumentteja, jotka leviävät globaalisti. Olisi helppoa sujauttaa väliin englannin- tai edes saksan- tai ranskankielinen esittely!

– Eero Tarasti

arvio: Liszt saapui Suomeen I – Margit Rahkosen esitelmä HYMSin pianopiirissä 20.11.

Franz Liszt oppilaidensa ympäröimänä (Derek Watsonin elämäkerrasta).

Franz Liszt oppilaidensa ympäröimänä (kuva julkaistu mm. Derek Watsonin elämäkerrassa).

Oikeasti Liszt ei kylläkään soittanut Suomen suuriruhtinaskunnassa yhtäkään konserttia, vaikka läheltä piti. Hän vieraili Pietarissa 1842. Siitä on tuo hauska kohtaus Aleksandrovin elokuvassa (v. 1953) Mihail Glinkan elämästä. Liszt improvisoi salongille annetuista teemoista ja valitsee Beethovenin ja Haydnin sijaan tuntemattoman Glinkan Tshernomorin marssin tämän oopperasta Russlan ja Ljudmila. Lisztiä esittää filmissä sangen uskottavasti Svjatoslav Richter. Liszt kävi myös Virossa ja soitti Tarton yliopiston juhlasalissa; niin minulle kerrottiin kun kävin siellä.

Professori Margit Rahkonen tietää näistä Lisztin matkoista enemmän kuin varmaan kukaan muu. Hän avasi esitelmällään ”Lisztin vaikutus Suomessa” HYMSin pianopiirin sesongin (tilaisuudet ovat keskiviikkoisin klo 18 Topelian salissa C120).

Rahkonen on julkaissut mm. monografian Lisztin ainoasta suomalaisesta oppilaasta Alie Lindbergistä; Alie Lindberg. Suomalaisen pianistin taiteilijaura 1800-luvulla (Sibelius-Akatemian EST-julkaisusarja, 2004, 254 s.). Teos on myös ruotsiksi Pianisten Alie Lindberg, en åländsk ock europeisk musikprofil på 1800 talet. Mutta kyetäkseen ’kontekstualisoimaan’ kuten nykyisin hienosti sanotaan, tämän oikeastaan ahvenanmaalaisen pianistin elämän Rahkonen joutui perehtymään koko Lisztiä ympäröivään maailmaan. Kävi ilmi, että hänen vaikutuksensa suomalaiseen pianismiin oli syväluotaavaa hänen oppilaittensa kautta, jotka puolestaan opettivat sitten täälläkin. Voi Rahkosen tavoin todeta, että polveudumme kaikki Lisztistä aivan niin kuin jostain Kaarle Suuresta.

Liszt oli monipuolinen persoona, paitsi virtuoosi ja aikansa mediajulkkis, myös kansallisten musiikkikulttuurien suosija ympäri Eurooppaa. Hänen huippuoppilaansa oli Hans von Bülow, aivan erityyppinen älykkö, jota pidettiin liian fiksuna pianistiksi. Hänen kuivahko näkemyksenLisztin h molli sonaatista lykkäsi sen vastaanottoa pitkän aikaa. Liszt ei soittanut rahasta ja lahjoitti suuria summia hyväntekeväisyyteen. Hänellä oli ainakin yksi suomalainen kuulija August Schauman, joka kertoo siitä muistelmissaan (Venny Soldanin isä). Bayreuthissä 1876 suomalaisdelegaatio tietenkin tapasi Lisztin ja Richard Faltin ainakin jutteli hänen kanssaan siinä missä Richardinkin. Karl Flodin kertoi Lisztin konsertista Leipzigissa 1882. Aleksander Siloti soitti myös Dante-sonaattia siellä.

Pian Liszt oli säveltäjänä niin kuuluisa, että tuli aina tavaksi lopettaa konsertit Liszt-numeroilla. August Schauman kertoi myös Lisztin oppilaasta Sophie Bohrerista, jonka repertoaarissa oli 50 numeroa, jotka hän osasi ulkoa. Ennen konserttia hän pyysi yleisöä valitsemaan mitä halusivat. Hector Berlioz sanoi, ettei hänelle ollut mikään vaikeaa, mutta samalla piti ilmiötä pelottavana. Lisztin transkriptioita soittivat jo 1870-luvulla kaikki. Emil von Sauerin tulkinta Mazeppasta äänitteellä v. 1925 on oiva esimerkki. Kuulussa valokuvassa Weimarista 1884 on Liszt oppilaittensa ympäröimänä, siinä on mm. Moritz Rosenthal, Victoria Drewing, Mele Paramanoff, rouva Friedheim, Hugo Mansfeld, George Leibling, Aleksander Siloti, Arthur Friedheim, Emil von Sauer, Alfred Reisenauer, A.W. Gottschalk ja Louis Held.

Lisztillä oli naisoppilaita, mutta minne he katosivat? Hän luonnehti naisia seuraavasti: Elle avait petites mains… jolis doigts… beaux yeux…(Hänellä oli pienet kädet… sievät sormet… kauniit silmät…) Adele aus der Ohe muutti Amerikkaan ja esiintyi 500 kertaa solistina. Sophie Menter oli tunnettu ja häneltä on säilynyt äänite Un sospirosta. Alie Lindberg oli heidän joukossaan, hän eli 1849-1933. Hänen opettajansa Tausig oli kauhistuttava tyranni, mutta hän järjesti Alien Lisztin oppilaaksi. Liszt kirjoitti hänestä suosituksen. Mutta miksi sitten Helsingissä Martin Wegelius ei ottanut Alieta opettajaksi konservatorioonsa, kysyi Rahkonen puheessaan aiheellisesti. Hänen ohjelmistoaan pidettiin ehkä vanhanaikaisena, hän ei pitänyt sooloresitaaleja. Soittotapa erosi: pyöreät sormet, hän ei ollut Lisztin tyyppiä. Mutta hän oli silti ainoa suomalainen, joka teki uran ulkomailla.

Wegelius halusi Helsinkiin Lisztin koulukunnan. Tänne kutsuttiin siis seuraavia: Carl Pohlig, 1882-83, Ludwig Dingelberg, Carl Schuler, Ferruccio Busoni 1888-1890, William Dayas (1863-1903). Busoni oli tietenkin loistava, mutta häntä pidettiin myös liian älyllisenä. Kaikki em. soittivat Lisztiä ja opettivat. Ohjelmistossa oli konsertot, Totentanz, h-mollisonaatti, Dante-sonaatti, Unkarilainen fantasia, Transsendentaaliset etydit c ja f, Sposalizio, Liebestraum nro 3 ja Espanjalainen rapsodia. H-mollisonaatin soittivat Suomessa: L. Dingelberg 1885, B. Stavenhagen 1888, Arthur Friedheim 1889, W. E. Dayas, 1892, J Slivinska 1902, Elli Rängman 1906 ja 1909, Eduard Risler 1909 (ainoa ranskalainen pianisti; hän soitti mm. Marcel Proustin kutsuilla Pariisissa), Emil von Sauer 1911, Ignaz Friedman 1912 ja Busoni 1912; Elli Rängman oli voimakas figuuri, miehekäs, sanottiin, Ilmari Hannikainen opiskeli hänellä peräti yhdeksän vuotta, myös Kaisa Arjava oli hänen oppilaansa.

– Eero Tarasti

RSO:n ja Hannu Linnun Saariaho-levylle GRAMMY-ehdokkuus

Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun Kaija Saariahon musiikkia sisältävä levy on ehdolla yhdysvaltalaisen Grammy-palkinnon saajaksi.

Ondinen julkaisema levytys sisältää Saariahon laulusarjan True fire, orkesteriteoksen Ciel d’hiver sekä harppukonserton Trans, jossa Yleisradio on yksi teoksen tilaajista. Laulusarjan solistina esiintyy Gerald Finley ja harppukonserton solistina Xavier de Maistre. Palkinnot jaetaan 27. tammikuuta Los Angelesissa. Ehdokkuus on ensimmäinen RSO:n historiassa.

Grammy -ehdokkuuden lisäksi RSO ja Hannu Lintu ovat ehdolla International Classical Music Awards (ICMA) -palkinnon saajaksi kolmessa kategoriassa – Saariaho-levy nykymusiikin kategoriassa, Sibeliuksen Kullervon levytys kuoromusiikin kategoriassa sekä Bernd Alois Zimmermannin musiikkia sisältävä levy kokoelmien kategoriassa. Palkinnot jaetaan 20.1.2020 Sevillassa.

RSO:n, Hannu Linnun ja levy-yhtiö Ondinen menestyksekäs yhteistyö on tuonut orkesterille useita klassisen musiikin tunnustuksia viime vuosina. Elokuussa 2018 Bartókin viulukonserttojen levytys palkittiin Gramophonella ja Sibelius-levy ICMA:lla.

Bartók-taltiointi pääsi lisäksi sijalle 27 yhdysvaltalaisen radiokanavan National Public Radion 50 parhaan albumin listalle, jossa klassisen musiikin levytyksiä oli mukana vain muutamia. Myös klassisen musiikin äänitteisiin keskittynyt Presto Classical -sivusto valitsi Bartókin vuoden 2018 sadan parhaan levytyksen joukkoon. Viimeisin kotimainen EMMA-palkinto myönnettiin RSO:n Lutoslawski-levylle.

Arvio: Andrew Normanin huikea Sustain sai upean Euroopan ensiesityksen LA Philin ja Dudamelin Barbican-residenssin päätöksessä

Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Los Angelesin filharmonikkojen ja Gustavo Dudamelin hieno kolmipäiväinen Barbican-residenssi sai mieliinpainuvan päätöksensä keskiviikkoillan konsertissa, jonka ohjelmassa oli kaksi mitä vaikuttavinta teosta.

Andrew Norman on aikamme säveltäjistä omintakeisimpia. Hänen tuotannossaan näennäisesti yhteensopimattomat ainekset sulautuvat saumattomiksi kokonaisuuksiksi, joiden maailmoissa on jotakin kerrassaan ainutlaatuista. 

Nyt ensimmäistä kertaa Euroopassa kuultu, LA Philin tilauksena valmistunut lumoava 35-minuuttinen orkesteriteos Sustain sai kantaesityksensä Walt Disney Concert Hallissa viime syksynä Dudamelin johdolla. Vastakohtien tuonpuoleiseen ykseyteen kurkottava Sustain on paradoksaalisesti sekä kiihdyttävä että meditatiivinen, staattinen ja dramaattinen sekä yhtäältä liki aineeton, mutta toisaalta äärimmäisen fyysinen. 

Puhtaasti musiikillisella tasolla tarkasteltuna Sustainin laaja muotokaari rakentuu kymmenestä samaan materiaaliin perustuvasta syklistä. Ensimmäinen sykli kattaa 399 tahtia, joiden lomassa musiikin häikäisevä, viisitoistaminuuttinen tapahtumaketju purkautuu verkkaisesti soivaan tilaan. Toinen sykli tiivistää tapahtumasarjan 248 tahdin puitteisiin. Kolmas sykli puolestaan on enää 83 tahdin mittainen. Prosessi kiihtyy kiihtymistään, kunnes viimeiset syklit ovat lopulta puristuneet kahteen tahtiin. 

Syklit käynnistyvät kahden, lavan kumpaankin reunaan sijoitetun pianon arpeggiokuviolla, jota värittävät harput ja metallikellot. Ensimmäisen syklin aloittaa jousten divisi-kulkujen ketju, jonka lomassa musiikki matkaa tilassa ja ajassa pultilta toiselle. Puhallinten pitkien äänten harmoniakulut värittävät sävelkudosta upeasti.  

Tekstuurin tihentyessä lyömäsoitinpulssit luovat musiikkiin kiehtovia liikeilluusioita. Lopulta koko orkesteri tempautuu näihin pulsseihin ja niiden väliseen huojuntaan. Seuraa huipentuma, jonka jälkimainingeissa musiikki palaa vähitellen alkutekijöihinsä ja katoaa hiljaisuuteen. 

Toisessa syklissä samoista perusaineksista rakentuu kiehtovan erilainen narratiivi. Jokaisella sykillä on omanlaisensa, alati kiihtyvä draamallinen kaari. Kullakin kierrolla musiikista kohoaa oma huumaava pienoismaailmansa, jonka horisontit kurkottavat kohti tuntematonta. 

Viimeisiin sykleihin tultaessa musiikilliset prosessit ovat muuttuneet ohikiitäviksi eleiksi, joiden nopeus uhmaa tiedonkäsittelymme rajoja. Musiikki astuu lopulta konventionaalisen notaation tuolle puolen lopun aleatorisessa taitteessa, jossa kapellimestari antaa enää sisääntuloja eri soitinryhmille. 

Kun nämä mullistukset lopulta tyyntyvät, musiikki pelkistyy ohuiksi säikeiksi, jotka yksitellen katoavat tyhjyyteen. Viimeisen arpeggiosignaalin kaikua seuraa jousten air bow, äänetön päätössointu, jonka mimiikka tekee valtaisan vaikutuksen.

Dudamel ja orkesteri ottivat Sustainin täydellisesti haltuunsa Barbicanissa ja tarjosivat loppuunmyydylle salille huikean Euroopan ensiesityksen. LA Philin muusikot uppoutuivat musiikkiin ihailtavan omistautuneesti. Orkesterin käsissä Sustainin tekstuurit, harmoniat ja pulssit piirtyivät ilmoille tarkasti ja henkevästi. Dudamel piti kokonaismuodon ajallisen ja tilallisen dramaturgian tarkoin hallussa kautta laajan muotokaaren. Edes raikuvimmat aplodit tai vuolaimmat kiitokset eivät täysin tee oikeutta tälle ainutlaatuiselle kokemukselle, jonka voimaannuttava vaikutus kantaa aikojen taakse. 

Anton Bruckner sävelsi neljännen sinfoniansa alun perin vuoden 1874 tammikuun ja marraskuun välillä. Sinfonia koki kuitenkin perusteellisia muodonmuutoksia ennen vuoden 1881 kantaesitystään. Vuonna 1878 Bruckner korvasi alkuperäisen kolmannen osan uudella metsästysscherzolla ja vuonna 1880 hän sävelsi sinfonialle uuden finaalin. 

Vaikka Bruckner jatkoi teoksen muokkaamista vielä moneen otteeseen kantaesityksen jälkeen, 1878/80-versio on vakiintunut useimmin esitetyksi. Sitä voineekin pitää kokonaisuutena tasapainoisimpana. Tässä muodossaan sinfonia kuultiin myös Barbicanissa.

Monituisista Brucknerin sinfonioihin liitetyistä alaotsikoista neljännen romanttinen on ainoa, joka on peräisin säveltäjältä itseltään. Bruckner tiedetään laatineen sinfonialleen myös ylimalkaisen kirjallisen ohjelman. Tätä ei kuitenkaan liene tarpeen ottaa kovin tiukaksi tulkinnalliseksi ohjenuoraksi, sillä Bruckner laati ohjelman mitä ilmeisimmin jälkikäteen kantaesityksen yleisöä ajatellen.

Vuoden 1881 ensiesitys oli menestys, joka merkitsi Brucknerin ”kypsän kauden” alkua sinfonikkona. Niin yleisön, orkesterimuusikoiden kuin kapellimestarienkin rakastama sinfonia on mieliä nostattava teos, joka sopi myös erinomaisesti Normanin Sustainin pariksi. 

Ensimmäisen osan avaa aavistelevan jousitremolon ylle kohoava käyrätorven singnaali. Tämä aihe saa kaikua puupuhaltimilta, joiden siivittämänä musiikki kasvaa ensimmäiseen huipennukseensa, jota hallitsee voimallinen vaskiaihe. Brucknerille tyypilliseen tapaan musiikillinen materiaali perustuu kolmeen teemaryhmään, joista kasvaa huikea soivien kuvien majesteetillinen ja lyyrinen kavalkadi. 

Orkesteri ja Dudamel verhosivat musiikin upeaan soivaan asuun, jossa ilmaisuenergia ja kudoksen läpikuultavuus yhdistyivät esimerkillisesti.

Andante, quasi allegretto -osaa hallitsevat pitkät, tummat varjot. Musiikki on vilkkaissa yöllisissä kuvaelmissaan lähes elokuvan kaltaista, mikä istui oivallisesti losangelesilaismuusikoiden ilmaisuun. Yhdessä Dudamelin kanssa orkesteri vaikuttavaa työtä hitaan osan parissa. 

Vilkkaan kuvasarjan maalaa mieliin myös kolmannen osan metsästyskohtaus. Käyrätorvien ja trumpettien vuoropuhelu käynnistää tämän avaran scherzon, jonka liike-energia kasvaa alati kiihkeämmäksi osan edetessä. Lyhyt trio suo hetken henkäyksen ennen scherzon kertausta. Oli suuri ilo saada kuulla tämä osa LA Philin soittamana. Dudamelin tempovalinnat olivat kerrassaan osuvia ja siivittivät orkesterin vakuuttavaan lopputulokseen. 

LA Phil ja Dudamel Brucknerin neljännen sinfonian parissa Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

LA Phil ja Dudamel Brucknerin neljännen sinfonian parissa Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Vaikka Bruckner kamppaili finaalin parissa viisitoista vuotta pääsemättä mielestään täysin tyydyttävään lopputulokseen, tekee musiikki kuitenkin konsertissa aina huumaavan vaikutuksen. Finaali ei ehkä ole rakenteellisesti Brucknerin kaikkein omaperäisimpiä, mutta kokemuksellisesti sillä on erityisen puhutteleva vaikutus kuulijaansa. Innostava ja omistautunut esitys tarjosikin mainion päätöksen Dudamelin ja Los Angelesin filharmonikoiden tämänvuotiselle Barbican-residenssille. Näiden hienojen muistojen kanssa kelpaa odottaa ensi vuoteen. 

– Jari Kallio

Los Angelesin filharmonikot

Gustavo Dudamel, kapellimestari
Andrew Norman: Sustain (2018), Euroopan kantaesitys

Anton Bruckner: Symphony Nro. 4 Es-duuri, WAB 104 (1874/1878-80, editio Leopold Nowak) 

 

Barbican Centre, Lontoo

Ke 20.11. 2019, 19.30

Arvio: Taitoa yli rajojen – Los Angelesin filharmonikot ja Gustavo Dudamel lavalla Herbie Hancockin kanssa

Herbie Hancock, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa tiistaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Herbie Hancock, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa tiistaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Rajojen ylittäminen on haastavaa, olipa sitten kyse konkreettisista, henkisistä tai musiikillisista rajoista. Musiikin raja-aitojen murtamisen suhteen on tietenkin helppo olla kyyninen, kiitos monien crossover-viritelmien, joita markkinointitiimeissä kautta maailman on vuosien varrella kokoon kyhätty. 

Tilanne on kuitenkin kovin toisenlainen Los Angelesin filharmonikoiden kaltaisella orkesterilla. Kalifornian rikas kultturiperinne kattaa niin Schönbergin, Stravinskyn kuin Hollywoodinkin, puhumattaan jazzista, popista ja lukemattomista kansanperinteistä. Niinpä monet perinteiset rajat ovatkin menettäneet merkityksensä Länsirannikon orkestereiden arjessa. 

Osana vuoden 2019 Barbican-residenssiään LA Phil ja Gustavo Dudamel tarjosivat Lontoon-yleisölleen tuntumaa siihen, kuinka rajojen yli liikutaan ammattitaitoisen sulavasti ja vaikuttavasti. Tiistai-illan jälkimmäisellä puolikkaalla filharmonikot esiintyivät yhdessä orkesterin jazz-osaston johtajan, legendaarisen Herbie Hancockin ja tämän kvartetin kanssa. Orkesterikonsertin jatkoksi kuultiin vielä bändin oma setti. 

Hancockin, LA Philin ja Dudamelin ohjelmassa oli kolme klassikkoa Chameleon (1973), Butterfly (1974) ja Rockit (1983), kaikki tuoreina sovituksina kvartetille ja orkesterille. Näistä taiten tehdyistä sovituksista antoisin oli ehdottomasti Rockit, jossa Hancockin bändi, orkesteri ja DJ fuusioitiin orgaaniseksi kokonaisuudeksi.

Särmikäs jousisatsi, puhallinten värikylläiset harmoniat ja oivalliset lyömäsoitintekstuurit tekivät Rockitin orkesteriosuudesta mukaansatempaavan kokonaisuuden. Vahvistuksen balanssi suhteessa kvartettiin ja DJ:n osuuteen toimi kauttaaltaan mainiosti mahdollistaen hienon elämyksen. Dudamelin ja Hancockin musiikinjohto pelasi hyvin yhteen, ja kumpikin vaikutti silminnähden nauttivan yhteistyöstä. 

Chameleon ja Butterfly olivat kumpikin oivaltaen sovitettuja, jos kohta Rockitia perinteisemmällä otteella. Tätä älköön kuitenkaan tulkittako moitteeksi, sillä molemmat kappaleet olivat varsin nautittavia, varsinkin kun asialla oli huippumuusikoiden joukko. Miksauksen suhteen olisin kuitenkin toivonut Chameleonissa tarkempaa orkesterin fokusointia, varsinkin parin ensimmäisen minuutin aikana. 

Butterflyn osalta äänisuunnittelu toimi alusta alkaen huomattavasti paremmin. Nyt orkesteri ja kvartetti soivat asianmukaisessa balanssissa. 

Kaikkiaan on sanottava, että tämän hedelmällisen ja taidokkaan yhteistyön vaikuttavin ulottuvuus oli kenties sen molemminpuolinen luontevuus. Näin rajoja ylitetään omistautuneesti ja innostavasti. 

Gustavo Dudamel ja LA Phil Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Gustavo Dudamel ja LA Phil Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Illan alkupuolella kuultiin kaksi Euroopan ensiesitystä. Paul Desennen Guasamacabra (2018) pohjautuu Venezuelan guasa-perinteeseen, missä hullunkurisia riimejä sommitellaan mitä yksinkertaisimpiin melodioihin, joihin tuo särmää oikukas viisijakoinen rytmi. 

Kuten teoksen otsikko antaa ymmärtää, Desenne vie guasa-perinteen uudelle ilmaisun tasolle yhdistämällä leikkisyyden ja makaaberin. Tuloksena on tavallaan tämän päivän Latinalaisen Amerikan La Valse, katastrofin rajoilla tasapainoileva orkesterikuvaelma.

Guasamacabra alkaa viattoman leikkisästi, mutta sävyt tummenevat nopeasti. Musiikki vaeltaa valoisasta nostalgiasta armottomaan pahansuopuuteen käyden toistuvasti lähellä romahdusta. Toisin kuin Ravelin vuosina 1919-20 säveltämä koreografinen runoelma, Guasamacabra ei pääty itsetuhoon, vaan loppu on moniselitteisempi ja voimaannuttavampi. 

Venezuelan lasten ja nuorten kamppailulle ja kärsimykselle omistettu Guasamacabra on vaikuttava orkesterifresko, jonka instrumentaatio on kerrassaan upeaa. Orkesteri ja Dudamel olivat kotonaan Desennen oikukkaan rytmiikan ja alati muotoaan muuttavan soivan kudoksen parissa. Tuloksena oli puhuttelevan teoksen menestyksekäs Europan kantaesitys ja hieno illan avaus. 

Guasamacabran jälkeen iltaa jatkettiin toisen uutuuden, Gabriela Ortizin Téenek – Invenciones de Territorion (2017) parissa. Teos muodostuu orkesterikuvaelmien sarjasta, jonka moni-ilmeisyys heijastelee rinnakkaineloamme ja meitä yhdistävää toiseuden kokemusta. Téenekin kuvaelmien näennäisestä irrallisuudesta kasvaa mielekäs jatkumo, jonka lomassa syvennytään mitä moninaisimpiin ilmaisun muotoihin. 

Orkesterille Téenekin tekstuurien, rytmien ja melodisen ilmaisun runsaus tarjoaa kerrassaan mainion haasteen. Dudamel ja LA Phil vastasivat haasteisiin innoittavalla varmuudella, jonka saattoi aistia kautta vakuuttavan Euroopan kantaesityksen. Musiikki oli tulvillaan hehkuvia värejä, ketterää rytmiikkaa ja esimerkillistä läpikuultavuutta.  

Kokonaisuutena ilta toi virkistävästi yhteen aikamme musiikkikulttuurien moninaisuutta ja tämän hienon orkesterin laaja-alaista osaamista. 

– Jari Kallio

 

Los Angelesin filharmonikot

Gustavo Dudamel, kapellimestari

 

Herbie Hancock, piano ja koskettimet

 

Paul Desenne: Guasamacabra (2018) Euroopan kantaesitys

Gabriela Ortiz: Téenek – Invenciones de Territorio (2017) Euroopan kantaesitys

Herbie Hancock: Chameleon (1973)

Herbie Hancock: Butterfly (1974) 

Herbie Hancock: Rockit (1983)

 

Barbican Centre, Lontoo

Ti 19.11.2019, 19.30