Amfion pro musica classica

Monthly Archives: tammikuu 2019

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Hans Abrahamsenin hämmästyttävä Let me tell you sekä lumoavaa Sibeliusta ja Nielseniä Barbicanissa

Säveltäjä Hans Abrahamsen Barbicanin lavalla torstai-iltana. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Hans Abrahamsen Barbicanin lavalla torstai-iltana. Kuva: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri käynnisti uuden konserttivuotensa musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa tällä viikolla mitä oivallisimmalla pohjoismaisella ohjelmalla. Lontoon Barbicanissa saatiin kuulla niin Sibeliuksen sinfonisen ykseyden huipentuma, seitsemäs sinfonia (1924), Hans Abrahamsenin valkohehkuinen laulusarja Let me tell you  (2012-13) kuin Nielsenin vangitseva neljäs sinfonia, Sammumaton (1914-16).

Ohjelma kuultiin viikolla kahdessa eri muodossa, ensin epämuodollisempana keskiviikon alkuillan Half Six Fix -konserttina, jota seurasi torstain perinteisemmän kaavan ilta. Sibeliuksen ja Abrahamsenin teokset kuultiin molempina päivinä, kun taas Nielsenin sinfonia soitettiin ainoastaan torstaina. 

Tämä yhden suomalaisen ja kahden tanskalaissäveltäjän musiikin kokonaisuus onnistui välttämään yksinkertaiset maantieteelliset kliseet ja porautumaan syvälle pohjoismaisen musiikin moninaisuuteen ja ykseyteen. Kummastakin illasta muotoutui erinomainen seikkailu. 

Sibeliuksen seitsemäs ja viimeinen sinfonia valmistui vuonna 1924. Teoksen ensimmäiset musiikilliset impulssit juontavat kuitenkin viidennen sinfonian (1915/1916/1919) pitkään luomisprosessiin. Viimeisessä sinfoniassaan Sibelius vei huipennukseensa ykseyteen tähtäävän orgaanisen kehittelyprosessin, mitä voidaan pitää eräänä hänen tuotantonsa keskeisistä päämääristä. Yksiosainen teos sulauttaa sinfonisia aineksia yhteen soivaksi monoliitiksi, joka tähyää pitkälle tulevaisuuteen, aina Lutoslawskin kahteen viimeiseen sinfoniaan saakka, kenties kauemmaksikin.    

Vaikka seitsemännessä sinfoniassa voi kuulla niin hitaan osan, scherzon kuin rondonkin karaktereja, Sibeliuksen muotoajattelu kulkee kuitenkin uusia polkuja. Tämän ennennäkemättömän ykseyden tavoittelun juuret ulottuvat aina kolmanteen (1907) ja viidenteen sinfoniaan saakka. 

Jo toisessa sinfoniassaan (1902-03) Sibelius linkittää scherzon ja finaalin toisiinsa Beethovenin viidennen sinfonian (1804-08) kaavaa seuraten. Kolmannessa sinfoniassa ei kuitenkaan ole enää kysymys pelkästä sillasta kahden osan välillä, vaan finaalin musiikki kohoaa vähitellen esiin scherzon kuohuista.  

Uudistaessaan viidettä sinfoniaansa Sibelius harkitsi jopa hylkäävänsä hitaan osan ja finaalin kokonaisuudessaan ja keskittävänsä sinfonian yhteen kiedottujen sonaattiallegron ja scherzon kokonaisuuteen, jonka alaotsikon hän kaavaili jo muotoon Symphonie in einem Satz. Vaikka säveltäjä tunnetusti päätyi pitäytymään lopulta kolmiosaisessa kokonaismuodossa viidennen sinfonian kohdalla, lienee selvää, että seitsemännen sinfonian muotoratkaisu sai alkuitunsa tässä yhteydessä.   

Silti on hyvä muistaa, että seitsemännessä sinfoniassa on kyse paljon muustakin kuin rakenteellisesta innovaatiosta. Sibeliuksen ajattelu on uraauurtavaa myös harmonioiden ja tekstuurin suhteen. Ajatellaan vaikka kuuluisaa pasuunateemaa, jonka kolme ilmentymää peilaavat radikaalisti uudenlaista näkemystä melodian ja säestyksen välisestä suhteesta, soolon kietoutuessa soivaan kudokseen tavalla, joka ennakoi kenties jopa Ligetin 60- ja 70-lukujen tuotantoa.   

Sinfonian päätös on yksi kirjallisuuden vaikuttavimpia. Järisyttävää tuttisointua seuraavien tahtien aikana musiikki vaeltaa liki tyhjyyteen, pelkistyen muutamiksi säikeiksi, joiden keskeltä kohoaa lyhyt Valse triste (1903/04) -muistuma. Viimeinen C-duurisointu on mitä eriskummallisin yhdistelmä vaskien hehkua ja hallanpuremia jousia, sinfoninen cliffhanger varsinaisen päätöksen sijaan.  

Liekö toista orkesteria, ainakaan Suomen rajojen ulkopuolella, jolla olisi yhtä syvää sidettä Sibeliuksen musiikkiin kuin Lontoon sinfoniaorkesterilla? Vuonna 1904 perustettu orkesteri on esittänyt Sibeliuksen teoksia konserteissaan tähän mennessä yli viisisataa kertaa. LSO on ollut säveltäjän keskeinen puolestapuhuja myös studiossa, alkaen Kajanuksen ensilevytyksistä 1930-luvulla aina Sir Colin Davisin kahteen sinfoniasykliin saakka.  

Rattlen Sibelius-sidettä puolestaan vahvisti jo varhain yhteistyö Paavo Berglundin kanssa. Tämä jakoi auliisti asiantuntijuuttaan nuoremman kollegansa kanssa vuosikymmenten ajan synnyttäen herätteitä, joita on saattanut kuulla Rattlen Sibeliuksessa niin Briminghamin kuin Berliinin vuosina. Berliinin filharmonikoiden kaudellaan hän johti sinfoniasyklin kahdesti, mukaan lukien orkesterin ensimmäisen kolmannen sinfonian esityksen vuonna 2010. Niinpä Rattle tuntee Sibeliuksensa läpikotaisin, kuten tämän viikon konserteissa taas saattoi todeta.     

Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri Sibeliuksen seitsemännen sinfonian parissa Barbicanissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri Sibeliuksen seitsemännen sinfonian parissa Barbicanissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Keskiviikon ja torstain konserteissa seitsemäs sinfonia piirtyi mitä elinvoimaisimpana ja idiomaattisimpana. Sinfonian arkkitehtuurin logiikka avautui vastustamattomalla terävyydellä tarjoten mitä syvimmän elämyksen.  

Kertakaikkisen tarkasti, kuulaasti ja vaikuttavan jylhästi soiva LSO oli täysin kotonaan sinfonian karussa hurjuudessa. Kumpanakin iltana saatiin kuulla aivan erityisen hieno ja omanlaisensa tulkinta. Keskiviikon päätösnumerona sinfonia soi huumaavan tummanpuhuvana kun taas torstain avauksessa siinä saattoi aistia myös talviauringon säihkeen, tuon Sibeliukselle niin olennaisen kalpean valon tuikkeen. 

Hans Abrahamsenin mitä vaikuttavin laulusarja Let me tell you (2012-13) pohjautuu Paul Griffitsin vuonna 2008 julkaistuun romaaniin, joka puolestaan kertoo uudelleen Ofelian tarinan Shakespearen Hamleitista. Sekä romaanin että laulusarjan teksti rakentuu yksinomaan niiden 481 sanan varaan, joita Shakespeare alun perin käytti Ofelian vuorosanoissa.   

Kolmeen osaan jakautuva seitsemän laulun sarja säteilee aivan ainutlaatuista valkeaa hehkua ilmentäessään muistojen, tunteiden ja lumen soivia maailmoja. Erinomaisen säästeliäin ja kuulain keinovaroin Abrahamsen rakentaa mitä omaperäisimpiä soivia todellisuuksia, joiden intensiteetissä ja talvisissa sävyissä voi kuulla kaikuja myös Sibeliuksen myöhäisimmästä tuotannosta. 

Vaikka Abrahamsenin musiikki on varsin pelkistettyä, sen tarkkaan hiotut yksityiskohdat, ällistyttävät harmoniat sekä alati vaihtuvat tahtilajit ja limittyvät rytmit ovat äärimmäisen ilmaisuvoimaisia. Abrahamsen tapaa kirjoittaa soittimille keskeistä sanottavaa niiden rekisterien äärirajoille, luoden täten kerrassaan kiehtovia sointeja.   

Vokaaliosuuksia luonnehtivat samanaikaisesti sekä erinomainen hienovireisyys että valtaisa intensiteetti. Abrahamsenin innoittajana on ollut kanadalainen sopraano Barbara Hannigan, jonka aloitteesta koko teos on saanut syntynsä ja joka lauloi soolo-osuuden nyt myös Barbicanissa.  

Keskiviikkoiltaisessa johdantopuheessaan Rattle rinnasti Let me tell youn Gustav Mahlerin musertavan haikeaan jäähyväissinfoniaan Das Lied von der Erdeen (1908-09) sekä Schubert menetyksentäytteiseen Winterreiseen (1827). Vaikka nämä teokset ovat sävelkieleltään varsin etäällä toisistaan, on niiden tematiikassa ja tunnemaailmassa vahvat yhteytensä. 

Musiikillisesti Abrahamsenin omintakeisessa tyylissä voi kuulla vaikutteita Ligetiltä, Morton Feldmanilta sekä amerikkalaisilta (ja eurooppalaisilta) minimalisteilta. Hienovireisessä läpikuultavuudessaan Let me tell you onkin esittäjilleen varsin vaativa mutta myös äärimmäisen palkitseva teos.

Kolmesta laulusta muodostuva ensimmäinen osa katsoo menneisyyteen, keskimmäisen osan kaksi laulua nykyisyyteen, kun päätöslaulut taasen tähyävät kohti tulevaisuutta. Ajan käsite on yksi Let me tell youn läpi kulkevia teemoja niin kielellisellä kuin musiikillisellakin tasolla, ilmeten moninaisissa, usein päällekkäisissä harpun ja lyömäsoitinten pulsseissa.

Jouset kirpeät harmoniat kipuavat kimmeltäviin korkeuksiin rekisterien ylärajoille, kun taas puhaltimet ovat avainasemassa sointivärien rakentumisessa. Ilmaisuvoimaisella lauluosuudella on lumoava vaikutus kuulijaansa synnyttäen mitä ainutlaatuisimman elämyksen. 

Barbara Hannigan, LSO ja Sir Simon Rattle Barbicanissa. Kuva: Jari Kallio

Barbara Hannigan, LSO ja Sir Simon Rattle Barbicanissa. Kuva: Jari Kallio

Hanniganin, LSO:n ja Rattlen hämmästyttävä tulkinta, jossa musiikin verraton nerokkuus sai täysimittaisen toteutuksensa, lukeutuu ehdottomasti vaikuttavimpien musiikillisten kokemusteni joukkoon. Olipa sitten kysymys alati vaihtuvista tahtilajeista, toisista maailmoista kohoavista harmonioista ja sointiväreistä tahi kirkashehkuisesta vokaaliosuudesta, täydellisempää soivaa todellisuutta Let me tell youlle voi tuskin kuvitella. Niin Barbicanin yleisö kuin torstaina paikalla ollut säveltäjäkin elivät tulkinnan mukana täydestä sydämestään.

Carl Nielsenin neljäs sinfonia, Sammumaton, kuultiin torstai-illan konsertin päätöksenä. Tässä ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneessä sinfoniassa Nielsen pyrki ilmaisemaan elämänhalun ja optimismin ehtymättömyyttä synkimpienkin varjojen keskellä.     

Sibeliuksen tavoin Nielsen oli kiinnostunut myös muodon jatkuvuudesta, jota ilmentäen sinfonian osat linkittyvät yhteen temaattisesti ja seuraavat toisiaan vailla taukoja, attacca subito -esitysohjeen mukaisesti. 

Elämänhalun sammumattomuus ilmenee neljännen sinfonian soivassa kaikkeudessa musiikin jatkuvana virtana, jonka vuon kuohut ja törmäykset pitävät kuulijan tiukasti otteessaan alkutahdeilta aina katarttiseen päätökseen saakka.  

Neljännen sinfonian voi nähdä myös omanlaisenaan konserttona orkesterille, jossa kaikilta soitinryhmiltä vaaditaan erityistä virtuositeettia. Jousilta Nielsen edellyttää äärimmäistä ketteryyttä, kun taas puhaltimille säveltäjä kirjoittaa varsin laajoja soolo-osuuksia huilun ja oboen pastoraalisävistä aina vaskien sotaisiin fanfaareihin. Kokonaan oma lukunsa on vielä kahden patarumpalin välinen mittelö sinfonian finaalissa, jonka säkenöivä energia on puhdasta soinnin iloa.  

LSO ja Sir Simon Rattle Nielsenin neljännen sinfonian harjoituksissa torstaina

LSO ja Sir Simon Rattle Nielsenin neljännen sinfonian harjoituksissa torstaina

Harvassa ovat ne kerrat, jolloin olen saanut kuulla neljännen sinfonian soivan yhtä lumoavana kuin LSO:n ja Rattlen torstain konsertin päätöksessä.     

Pidättelemättömässä sointivirrassa syntyneet musiikilliset törmäykset, joita Nielsen tutki edelleen viidennessä sinfoniassaan (1921-22), saivat järisyttävän toteutuksen, kun taas monet pastoraaliset sävyt, jotka ovat äärettömän olennaisia Nielsenin ilmaisussa, huokuivat heleää auvoa, luoden assosiaatioita niin Ralph Vaughan Williamsin kuin Sibeliuksenkin ilmaisuun.

Jousten verraton fuuga finaalin avauksessa kietoi myrskytuulen lailla muut soitinryhmät mukaan liki pelottavan innostavaan riehaansa, jossa riemulla ei tuntunut olevan rajaa. Nigel Thomasin ja Erika Ohmanin patarumpumittelö sinfonian päätöksessä oli vertaansa vailla. 

Näiden konserttien ilo tulee säilymään mielissä pitkään.        

– Jari Kallio

 

Lontoon sinfoniaorkesteri

Sir Simon Rattle, kapellimestari

Barbara Hannigan, sopraano

 

Jean Sibelius: Sinfonia nro. 7 C-duuri, Op. 105 (1924)

Hans Abrahamsen: Let me tell you (2012-13) xsopraanolle ja orkesterille

Carl Nielsen: Sinfonia nro. 4 ”Sammumaton”, Op. 29 (1916)

 

Ke 09.01.2019, 18.30 

To 10.01.2019, 19.30

Barbican Centre, Lontoo

Arvio: Die Loreleyn voittoisa paluu

Kuva © Avril Styrman

Kuva © Avril Styrman

Helsingin yliopiston musiikinopettaja Richard Faltin oli Paciuksen läheinen ystävä ja myös seurasi tämän elämää vielä eläkepäivinä. Kerran hän huomasi, että ”ukko” puuhasi jotain hyvin innokkaasti, muttei kertonut mitä. Lopulta salaisuus paljastui: hän sävelsi ooperaa. Se oli Die Loreley Geibelin tekstiin. Aihe oli ollut pidempään Paciuksen mielessä, sillä jo Saksan matkan päiväkirjassaan 1857 hän kertoo nähneensä Rein-virralla alkuperäiset Loreley-kalliot ja viittaa jo Geibeliin. Kyseinen päiväkirjahan löytyi vasta kymmenisen vuotta sitten Bembölen huvilan ullakolta, Beaurain-Collan suvun toimesta. Se kannattaa lukea… toivottavasti se pian editoidaan ja julkaistaan. Siinä on nimittäin avain myös Die Loreley -oopperaan. Tärkein viesti on, että Pacius oli ja pysyi saksalaisena. Hän lähti takaisin synnyinmaahansa katsastamaan vanhoja paikkoja ja kenties yrittämään vielä uudestaan, jos vaikka saisi laulunäytelmänsä siellä esitetyksi. Maamme-laulusta oli jo tullut ”hitti” ja se oli painettu laulukirjoihin ”saksalaisena kansanlauluna”. Pacius totesi sen kuullessaan sitä laulettavan Hampurin ravintolassa.

Päiväkirjan huippukohta on kohtaaminen vanhan opettajan Louis Spohrin kanssa. Hän laittautuu frakkiin ja kunniamerkkeihin ja astuu suuresti kunnioittamansa mestarin eteen. Tätä kohtausta Pacius piti yhtenä elämänsä vihkimyshetkistä. Mutta Spohr ei ollut kiinnostunut Paciuksen oopperoista. Kuitenkin Pacius oli täysin omaksunut mestarinsa ultrakonservatiiviset arvot. Moderneinta musiikkia minkä Spohr hyväksyi oli Mozartin Taikahuilu. Myöhempi Beethoven ei enää kelvannut puhumattakaan jostain Wagnerista. Mutta päiväkirja päättyy, kun laiva lähtee kohti Helsinki. ”Oi sinne jäitte kaikki mikä on arvokasta elämässäni, sinä Eldorado! Kaikki mitä olen rakastanut!”

Die Loreley -ooppera oli henkisesti yritys palata Paciuksen nuoruuden Saksaan, sen oopperatyyli on likellä sitä, mitä hän kuuli aikoinaan Kasselin hoviteatterissa 1820-luvun lopulla. Weberiä, Mendelssohnia ja ennen kaikkea Spohria, jonka oopperat olivat esillä juhlittuina kaikkialla Euroopassa. Yksi todiste on Spohrin romanttinen ooppera Der Berggeist. Näin sen takavuosina Varsovan Beethoven-festivaalissa näytämöllä. Yhtäkkiä toisessa näytöksessä puhkeaa esiin melodia – se on Paciuksen Maamme-laulu. Täältäkö se siis olikin peräisin!

Vaikka siis lähin tyylillinen yhtymäkohta on Spohr, on erokin huomattava, ja Paciuksen eduksi. Sellaista melodista kekseliäisyyttä ja dramatiikan tajua kuin Kaarle Kuninkaassa ja Kypron prinsessassa ei nimittäin löydy Spohrilta. Mutta jostain syystä nämä puolet ovat lientyneet myös Die Loreleyssa eräänlaiseksi yleissaksalaiseksi varhaisromanttiseksi tyyliksi. Mitä Wagner oli jo saanut aikaan, sillä ei ollut mitään vaikutusta Paciukseen.

Die Loreleyn musiikki on tyylipuhdasta professionelliä saksalaista satsia, siinä ei ole liioin niitä erilaisia tyylilainoja kuin Paciuksen aiemmissa näyttämöteksissa. On erikoista, että aivan vieraan kulttuurin, suomalaiskansallisen ja ruotsalaisen maailman kohtaaminen kirvoitti Paciuksesta esiin tuon nerokkaan melodikon. Die Loreleystä ei jää juuri sellaisia memorandoja, intonaatioita mieleen kuin em. teoksista. Parasta ja raikkainta ovat kuorot, aitoja saksalaisia metsästystopoksia, reippaita ylioppilasnuorison kohtaamisia, juomalauluja, rosvoromantiikkaa, ja välissä Ave Maria -tyylitelmä. Puhdasta biedermeieria. Surumarssin esikuva on Beethovenin 7. sinfonian allegretto, jonka saksalainen perinne kytkee Goethen Wilhelm Meisterin Mignonin hautajaissoitoksi. Ja sitten II näytöksen alussa Pacus ei voi olla lainaamatta itseään. Varjojen valtakunnan sinfoninen musiikki Kypron prinsessasta soi kuin Mozartin Requiemin alku. Pacius tajusi itse onnistuneensa juuri tuossa musiikissa, joka on vakavinta mitä hän koskaan kirjoitti – eikä niin kaukana Spohrin Die letzten Dinge -oratoriosta. Vokaalilinja on elävä mutta jossain määrin ohut ja jättää tilaa näyttämötoiminnalle ja tekstille. Musiikki aivan kuin vaatii näyttämöä täydennyksekseen. Dramaattisinta mitä Pacius keksi on dissonoiva kluster-sointu lopussa, kun kuoro kauhistelee Welches entsetzen! Ei kovin vakuuttavaa, kun ajattelee mitä Wagner oli jo saanut irti Rein-virrastaan Ringissä.

Kaiken tämän taustan huomioon ottaen Ville Saukkosen ohjausta voi pitää sangen onnistuneena, kiistattomana voittona tämän ahkeran ohjaajamme uralla. Hän oli oivaltanut koko draaman perusluonteen ja tyylilajin, sillä tämä on restauraation estetiikkaa. Kuorojen tulee olla myös herttaisia samoin näytämöelementtien, seppeleiden ja köynnösten. Modernisointi on tällaisissa tapauksissa vaikeaa, ettei luiskahdeta Regie-teatterin puolelle. Mutta tässä oli tavoitettu oikea kokonaisilmaisu. Näyttämökuvat olivat tyylitelmiä alkuperäisistä, jotka heijastettiin kankaalle. On merkittävävää, että teos nyt esitettiin täsmälleen samassa paikassa kuin missä se oli tuotu lavalle viimeksi 1887. Lavastus (Tinde Lappalainen), puvustus (Hanna Hakkarainen) ja valot (Janne Teivainen) oli stilisoitu ja oikein sävytetty. Koreografia (Laura Humppila) ja maskeeraus (Sini Silfvenius-Bart) olivat oleellinen osa, sillä Rein-virran hengettäret esiintyivät balettina elekielellä, joka oli yhtaikaa historiallista ja elävää. Kuoro oli hyvin valmennettu keskeiseen rooliinsa (Visa Yrjölä). Luonnollisesti orkesteri on mitä olennaisin elementti ja Mikk Murdveen, Pacius-palkitun, johdolla soitto luisti erinomaisesti. On itseoikeutettua että orkesterina toimi juuri YS. Pääroolit oli oikein valittu. Lenore oli luonnollisesti lavan attraktiopiste aina kun ilmaantui – Saara Kiiveri; hänen äänensä oli myös volyymiltaan taustasta erottuvaa. Onnettoman Hubertin roolin tulkitsi vakuuttavasti eläytyen virolainen Kristjan Mõisnik. Otto, palatsikreivi oli tyyni ja vokaalisesti stabiili tenorihahmo – Tero Harjunniemi. Berthan roolissa Kaisa Näreranta onnistui ja samoin Leupold, Henri Uusitalo. Reinaldina esiintyi koko oopperan yksi päätuottajia Tero Halonen, joka oli myös näyttämöllisesti teatterifiguurina oikean karaktäärin löytänyt. Mainittakon niinikään aivan olennainen tekijä, nuottigraafikko Jani Kyllönen meneillään olevasta Paciuksen Bühnenwerke-Ausgabesta. On syytä muistaa esityksen tärkeä taustavoima Helsingin oopperayhdistys, jonka puheenjohtaja on samoin fil. tri. Tero Halonen. Jatkoa ajatellen on innostavaa, että Tauno Pylkkösen Mare ja hänen poikansa on tulossa lavalle seuraavaksi, ensi vuonna. Svenska litteratursällskapet i Finland, Jenny ja Antti Wihurin -rahasto sekä Niilo Helanderin -säätiö olivat tukeneet produktiota.

– Eero Tarasti

50. kesä kamarimusiikkia Kuhmossa, juhlavuoden teemana Nostalgia

Sellisti Maja Bogdanovic ja viulisti Daniel Rowland Lammasjärven rannalla. Kuva © Stefan Bremer.

Sellisti Maja Bogdanovic ja viulisti Daniel Rowland Lammasjärven rannalla. Kuva © Stefan Bremer.

Kuhmossa soi tänä kesänä jo 50. kamarimusiikkifestivaali. 14.–27. heinäkuuta järjestettävän festivaalin teemana on juhlavuotena Nostalgia. Kamarimusiikin suurten klassikoiden ystäville Kuhmo on tänä kesänä todellista juhlaa, sillä ohjelmassa on runsaasti vuosikymmenien aikana yleisön suosikeiksi nousseita teoksia. Mukana on myös useita Kuhmon alkuvuosien muusikoita kuten Yoshiko AraiSeppo Kimanen ja Izumi Tateno.

”Menneisyys on juuri, josta kaikki luojiksi muuttuneet luodut kasvattavat kuolematonta puuta”, taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn kuvaa teemaa. Pelkästään historiaan Mendelssohn ei kuitenkaan halua katsoa, sillä ”menneisyyteen kääntyviltä silloilta pääsee kyllä toiseenkin suuntaan”. Tulevaisuuteen viittaavat festivaalin vuosikymmenten aikana tilaamat uudet teokset, joista merkittävimpiä kuullaan ensi kesänä. Sävellystilaukset jatkuvat, ja tänä vuonna saa kantaesityksensä Juha T. Koskisen uusi teos Dream Transmission sooloklarinetille ja elektroniikalle.

Alkuvaiheita muistellaan

Festivaalin alkusanat lausui vuonna 1970 Seppo Kimanen, joten hän aloittaa myös juhlavuoden Lentiiran kirkossa sunnuntaina 14.7. Kaikki nostalgisessa avauskonsertissa soitettavat teokset olivat ohjelmassa jo ensimmäisillä festivaaleilla. Samana iltana kuullaan myös Kuhmon Kamarimusiikin eniten esitetty teos, Schubertin Forelli-kvintetto, joka on vuodesta 1990 lähtien soitettu joka kesä.

Maanantaina kuullaan kolme tilausteosta menneiltä vuosilta, joukossa myös yksi Kuhmon kaikkien aikojen tärkeimmistä kantaesityksistä, Sofia Gubaidulinan jousikvartetto nro 2 vuodelta 1987. Erityisesti Kuhmon aamuyöhön jatkuvissa konserteissa on kuultu paljon taiturillisia ylimääräisiksi sopivia numeroita, ja näitä tarjoillaan maanantain myöhäiskonsertissa.

Tiistaina esiintyy yksi Kuhmon legendaarisista muusikoista, Izumi Tateno, joka soitti Kuhmossa jo 1971. Hän konsertoi edelleen, nyt soittamalla vasemman käden ohjelmistoa. Keskiviikkona juhlilla vierailee Aulis Sallinen, jonka tuotannolle omistetaan koko iltapäiväkonsertti. Päivän päättää Tangon tarina, jossa kuullaan musiikkia Piazzollasta Satumaahan.

Ensimmäisen viikon torstain aiheena ovat elementit pilvistä maahan ja tuleen. Perjantai on naisten päivä, silloin ohjelmassa on naisille omistettuja tai naisten säveltämiä teoksia. Lauantaina kuullaan jälleen kantaesityksensä Kuhmossa saaneita teoksia, vuorossa ovat mm. japanilaiset säveltäjät. Ilta päättyy kabareen merkeissä.

Perukkakonsertit palaavat

Sunnuntaita 21.7. vietetään salongeissa ja hoveissa, mutta käydään myös kahdessa perukkakonsertissa. Kuhmon Kamarimusiikki levittäytyi alkuvuosina koko kunnan alueelle, ja tänä vuonna järjestetään nostalgian merkeissä viisi perukkakonserttia.

Maanantain kantaesitysnostalgiaa tarjoaa Magnus Lindbergin sävellys …de Tartuffe, je crois, joka on yksi eniten esitettyjä Kuhmon tilausteoksia. Toisen viikon tiistaina on vuorossa herrasmiesliigalle omistettu musiikki ja silloin pääsee tietysti irti myös Don Juan. Keskiviikkona kantaesitysmuistoja kuullaan Nordgrenilta ja Rautavaaralta.

Torstain 25.7. teemana on kaksi maailmaa ja silloin ollaan niin taivaallisissa kun helvetillisissäkin tunnelmissa. Ilta huipentuu Mozartin Requiemiin. Perjantaina kuullaan 50 mestariteosta. Festivaali päättyy lauantaina ja silloin esitetään tämän vuoden tilausteos. Viimeisessä konsertissa kuulijoille tarjotaan peräti 14 vuodenaikaa, säveltäjinä mukana luonnollisesti myös Vivaldi ja Piazzolla.

Uusi sali käytössä

Uutena konserttitilana Kuhmossa on nyt viime vuonna valmistunut Tuupalan alakoulu. Täysin puurakenteisen koulun sali suunniteltiin myös konserttikäyttöön ja viime kesän konserttikokeilut osoittivat akustiikan toimivan. Päivän viidestä konsertista Tuupalassa pidetään molemmat iltapäiväkonsertit. Illan konsertit ovat Kuhmo-talossa ja aamukonsertti on tuttuun tapaan kirkossa.

Taiteilijoita on mukana lähes 170. Mukana on tuttuja suosikkimuusikoita kuten pianistit Natacha Kudritskaya ja Nino Gvetadze, viulistit Daniel RowlandNikita Boriso-Glebsky ja pitkästä aikaa Kuhmossa vieraileva Jean-Jacques Kantorow, klarinetistit Christoffer Sundqvist jaLauri Sallinen sekä taiturillinen bandoneonisti Marcelo Nisinman. Jousikvartetteja on mukana seitsemän, joukossa viime vuosien suuret suosikit Danel-kvartetti ja Meta4-kvartetti. Nuorten esiinmarssi jatkuu niin Nuorten kamarimuusikoiden kuin syksyllä 2018 käynnistyneen Kuhmon Kamarimusiikin kvartettiakatemian kautta.

Juhlavuoden kunniaksi Kuhmo-talon aulassa on esillä Stefan Bremerin festivaalikuvia vuosien varrelta. Bremerin mestarillisia otoksia on mukana myös keväällä ilmestyvässä Juhani Koiviston kirjoittamassa juhlakirjassa ”Viisikymmentä ihmeellistä kesää”. Salakamarissa ja Amatissa voi nostalgisoida Pekka Lehtisen vanhojen julisteiden parissa, ja Kamarimusiikkikeskuksen Galleriassa on Vesa Varrelan lasitaidetta ja veistoksia.

Kuhmon tukijat

Juhlavuoden festivaali tehdään reilun miljoonan euron budjetilla. Lipputulojen osuus on budjetoitu olevan noin 50 %. Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Kuhmon kaupunki tukevat festivaalia avustuksin. Eduskunta on myöntänyt 50.000 euron tuen juhlavuoden erityisohjelmiin.

Yrityspuolen pääpartnerina jatkaa OP. Ystävä-tason yritysyhteistyökumppaneita ovat Canorama Oy, F-Musiikki, Kainuun Sanomat, Kuhmo Oy, Loiste Oy, Metsähallitus, No-Pan Auto Oy ja Osuuskauppa Maakunta.

Jenny ja Antti Wihurin rahasto tukee Kuhmon Kamarimusiikin kvartettiakatemian nuorten koulutuksia ja esiintymisiä. Suomen Kulttuurirahastolta on saatu tuki historiikkiin.

Helsingin Konservatorion Orfeus manalassa kulkee rokokoon ja 1950-luvun tunnelmien kautta nykypäivään

Helsingin Konservatorion ammatillisen koulutuksen opiskelijat esittävät konservatorion konserttisalissa 15.2.–3.3.2019 Jacques Offenbachin ensimmäisen täysimittaisen operetin Orfeus manalassa. Operetti tunnetaan vetoavista melodioista ja iskevistä rytmeistä. Can-can eli infernaalinen galoppi on operetin yksi tunnetuimmista sävelmistä.

Orfeus manalassa on Helsingin Konservatorion kevään suurtuotanto, jossa on mukana noin 30 laulunopiskelijaa, Helsinki Concordia -orkesterin noin 40 nuorta muusikkoa ja 16 tanssijaa Sibelius-lukion tanssilinjalta.

Juulia Tapolan ohjauksessa antiikin taru ja monitasoinen satiiri on viety rokokoon ja 1950-luvun tunnelmiin, mutta myös nykypäivän catwalkeille ja neonvaloihin. Helsinki Concordiaa johtaa Petri Sakari. Jacques Offenbachin (1819–1880) syntymästä tulee kuluneeksi tänä vuonna 200 vuotta. Operetin kantaesitys 160 vuotta sitten oli valtaisa menestys ja sen raikas melodisuus vetoaa yhä edelleen.

Helsingin Konservatoriolla on pitkät perinteet suurten oopperaproduktioiden tuottamisessa. Konservatorio tuottaa ison oopperan keskimäärin joka toinen vuosi. Lue konservatorion verkkosivuilta lisää oopperatoiminnan historiasta

– Orfeus manalassa sopii hyvin nuorille laulajille. Yritämme löytää aina sellaisia teoksia, joissa opiskelijat pääsevät kehittymään, eivätkä joudu laulamaan liian varhain liian vaikeita rooleja. Opiskelijoille on tärkeää saada kokemus kokonaisesta oopperaproduktiosta sinfoniaorkestereineen ja koko koneistoineen akustisesti erinomaisessa salissamme, toteaa korrepetiittori Ilona Lamberg.

Konservatorion omien opiskelijoiden lisäksi Orfeus manalassa -operetissa esiintyy myös Metropolia Ammattikorkeakoulun, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian opiskelijoita ja Sibelius-lukion tanssilinjan opiskelijoita.

Yuja Wang peruuttaa – tilalle Alexander Melnikov

Aleksandr Melnikov. Kuva © Julien Mignot

Aleksandr Melnikov. Kuva © Julien Mignot

Pianisti Yuja Wang on peruuttanut esiintymisensä Radion sinfoniaorkesterin solistina 25.1. Peruutus johtuu aikataulutuksen ongelmista, joita pianisti itse kommentoi näin:
”It is with a heavy heart that I am letting you all know that due to scheduling issues I am unable to appear with the Finnish Radio Symphony Orchestra later this month, where I was due to perform Schumann’s Piano Concerto. It’s always upsetting having to cancel any appearance and I send my apologies to everyone who was intending to be at the concert, to the Finnish Radio Symphony Orchestra and to Hannu Lintu. I hope for your understanding and look forward to returning to perform for the wonderful Helsinki audience as soon as possible.” 

Wangin tilalla soittaa arvostettu, klassismin ja romantiikan ajan ohjelmiston hienostoneena tulkkina tunnettu venäläissyntyinen Aleksander Melnikov. Melnikov on muun muassa Lontoon Wigmore Hallin nimikkotaiteilija kaudella 2018-19 ja Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri.

Konsertin ohjelma ei vaihdu. RSO esittää ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla Webernin sinfonian, Schumannin pianokonserton sekä Thomas Larcherin sinfonian nro 2.