Amfion pro musica classica

Monthly Archives: toukokuu 2018

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Järisyttävä avauskonsertti käynnisti Los Angelesin filharmonikoiden ja Gustavo Dudamelin Barbican-residenssin

Los Angelesin filharmonikot ja Gustavo Dudamel Barbicanissa keskiviikkoiltana. Kuva © Jari Kallio.

Los Angelesin filharmonikot ja Gustavo Dudamel Barbicanissa keskiviikkoiltana. Kuva © Jari Kallio.

Los Angelesin filharmonikot aloittivat musiikillisen johtajansa Gustavo Dudamelin kanssa kolmipäiväisen Barbican-resudenssinsä Lontoossa keskiviikkoiltana kerrassaan riemastuttavan inspiroivalla ohjelmistolla.

Illan avauksena saatiin kuulla Esa-Pekka Salosen Polluxin (2018) Euroopan ensiesitys. Orkesterin ja Barbican Centren tilaama teos sai kantaesityksensä Los Angelesissa huhtikuussa, ja se on sittemmin kuultu orkesterin kiertueohjelmassa New Yorkissa ja Bostonissa ennen Lontoota.

Teoksen nimi, Pollux, viittaa sekä kreikkalaiseen mytologiaan assoisoituen myös Kaksosten tähtikuvioon. Nimivalinta takautuu sävellysprosessiin, jonka edetessä Salonen huomasi materiaalinsa johtavan kahteen erilliseen teokseen. Polluxin ohella luvassa on siis lähitulevaisuudessa myös Castor.

Polluxin musiikilliset herätteet koostuvat Rainer Maria Rilken sonetin inspiroimasta koraaliaiheesta sekä pariisilaisen ravintolabändin soitosta säveltäjän korvaan tarttuneesta rytmisestä aihelmasta, jonka pitkälle työstetty versio muodostaa Polluxin pohjavirtana sykkivän pulssin.

Polluxin soiva universumi avautuu patarumpujen ja kahden, lavan vastakkaisille reunoille sijoitetun isorummun rituaalinomaisen pulssin saattelemana. Tumman sointimaiseman lomasta kohoavat harpun ja kellopelin repliikit. Perustempo on hidas, mutta sen lomaan kasvavat jousten rikkaana kuhisevat divisi-tekstiuurit, joiden sointipilvien sisään on ilo sukeltaa.

Vähitellen jousiston kudos ohenee pitkiksi staattisiksi säikeiksi antaen tilaa ensin puupuhaltimille ja sitten vaskille. Puhaltimistosta kohoavat mitä kauneimmat soolot värittävät musiikkia, joka kohoaa valkohehkuisiin huipentumiin ja näiden kautta lopulta vaikuttavan hiljaiseen päätökseensä hienon englannintorvisoolon saattelemana.

Dudamel ja orkesteri tavoittivat Salosen musiikin moninaiset sävyt hienosti artikuloiden haastavimmatkin tekstuurit yksityskohtaisen tarkasti ja ilmaisuvoimaisesti antaen Polluxille  oivallisen Euroopan ensiesityksen. Suomessa teos kuullaan ensimmäisen kerran Helsingin Juhlaviikoilla elokuussa säveltäjän johdolla Kansallisoopperan orkesterin konsertissa.

Voitaneen sanoa Amerikkalaisen kulttuuriympäristön vaikutuksen vuonna 1992 Los Angelesin filharmonikoiden musiikillisena johtajana aloittaneen Salosen sävelkieleen olleen perinpohjainen. Ei liene täysin kärjistettyä sanoa, että LA Variations (1996) aloitti aivan uuden vaiheen Salosen ilmaisussa. Perinpohjainen oli Uuden Maailman vaikutus myös Edgar Varèseen, jonka musiikillinen identiteetti manifestoitui ensimmäistä kertaa täydessä mitassaan sittemin modernismin ehdottomien klassikoiden joukkoon kohonnessa Amériquesissa (1918-21/1927).

Amériques on valtava soiva rituaali, jossa arkaainen ja moderni kohtaavat ennenkuulumattomalla tavalla. Vaikka sen taustalla on kuultavissa Debussyn ja Stravinskyn kaikuja, avaa Amériques portin kuitenkin täysin omanlaiseen maailmaansa.

Amériquesista on olemassa kaksi versiota. Ensimmäinen, vuonna 1921 valmistunut versio sai kantaesityksensä Leopold Stokowskin johdolla vuonna 1926. Seuraavana vuonna Varèse muokkasi partituuriaan monilta osin, ja tämä uudistettu versio kuultiin ensimmäisen kerran Pariisissa toukokuussa 1929 Gaston Pouletin johtamana.

Kumpikin Amériquesin versioista on sävelletty valtavalle orkesterille. Ensimmäisessä versiossa osa puhaltimista oli sijoitettu lavan ulkopuolelle. Uudistetussa laitoksessa koko orkesteri on sijoitettu lavalle. Puhaltimia ja lyömäsoittimistoa on hieman harvennettu ja rakennetta tiivistetty. Kummallakin versiolla on omat hyveensä. Barbicanissa losangelesilaisilta kuultiin Amériquesin jälkimmäinen versio.

Amériques käynnistyy huilusoololla, johon nivoutuu orkesterin pulssi. Ennennäkemättömän laaja lyömäsoittimisto sireeneineen ja lion’s roareineen värittää musiikkia mitä kiehtovimmin toimien samalla ensimmäistä kertaa länsimaisen musiikin historiassa orkesterin tasaveroisena sektiona muiden soitinryhmien kanssa.

Varèsen partituurissa kohtaavat mitä kiehtovimmin tavoin moninaiset musiikilliset ainekset. Usein nämä kohtaamiset ovat rajuja törmäyksiä, mutta tavan takaa myös jännittäviä lomittumisia. Musiikki liikkuu samanaikaisesti useissa rytmisissä ja harmonisissa kerroksissa purkautuen valtaviin huipennuksiin tai liudentuen lähes aineettomaan utuun. Päätöstahdeilla purkautuva musiikillinen voima on jotain kerrassaan uskomatonta.

Uskomattoman hieno oli myös Dudamelin ja Los Angelesin filharmonikoiden Amériques-tulkinta. Kokonaismuoto toteutui upean hallitusti, rytmiikka oli kauttaaltaan kertakaikkisen tarkkaa ja harmoniat piirtyivät ilmoille herkullisesti, kiitos orkesterin huikean artikulaation. Dudamel balansoi erinomaisesti, ja tiheimmätkin tekstiurit soivat hämmästyttävän läpikuultavina ilman, että niiden dynaamisesta ilmaisuvoimasta tingittiin rahtustakaan asteikon kummassakaan päässä. Tämä on niitä kokemuksia, joita kuulija säilyttää sydämessään koko elämänsä.

Tarpeellisen tauon jälkeen illan toisella puolikkaalla odotti Dmitri Šostakovitšin Viides sinfonia (1937). Tämäkin teos on säveltäjänsä tyylillisen murroksen tulos. Šostakovitšin tapauksessa tuo murros tapahtui väkivaltaisesti Stalinin henkilökohtaisen terrorikoneiston hyökättyä säveltäjän kimppuun Pravdan sivuilla vuonna 1936 Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethin (1934) murska-arviossa.

Kuten tunnettua, Lady Macbeth oli ensi-illassaan täysi menestys, mutta Stalin pöyristyi oopperan modernismista ja seksuaalissävytteisestä sisällöstä nähtyään sen vihdoin kaksi vuotta myöhemmin. Tästä käynnistyi henkilökohtainen hyökkäys Šostakovitšia vastaan, jonka seurauksena säveltäjä hyllytti Neljännen sinfoniansa (1934-36) ennen sen ensiesitystä.

Ainoana mahdollisena vastauksena julkiseen kritiikkiin Šostakovitš ryhtyi kanavoimaan ilmaisuaan uudenlaiseen soivaan asuun. Vaikka päällisin puolin muutos saattoi vaikuttaa huomattavalta, säveltäjä onnistui kuitenkin ujuttamaan pinnan alle valtavasti armottoman rehellistä ilmaisuvoimaa.

Viides sinfonia on yksi säveltäjänsä hienoimpia ja suosituimpua teoksia. Jo yksistään sen huikea pintataso riittää tekemään syvän vaikutuksen, puhumattakaan kaikesta siitä, minkä Šostakovitš kätki sävelkudoksensa sisään, pinnan alle.

Niin paljon on kirjoitettu tästä sinfoniasta, että sen perusteellinen pohtiminen tämän arvion puitteissa ei liene mahdollista eikä kenties tarkoituksenmukaistakaan. Joten keskityttäköön tässä yhteydessä itse soivaan lopputulokseen.

Hyvin karkeasti jaotellen voidaan sanoa Šostakovitš-tulkintaperinteen jakautuvan läntiseen ja itäiseen traditioon. Läntisessä perinteessä sinfoniaa on usein lähestytty sellaisenaan, lähes puhtaasti musiikillisesta perspektiivistä. Leonard Bernsteinin ja New Yorkin filharmonikoiden vuoden 1959 levytys lienee tunnetuin dokumentti tästä tulkintalinjasta, jossa korostuvat soinnilliset ja arkkitehtoniset hyveet, kenties jossain määrin sisällön kustannuksella. Rautaesiripun takana Šostakovitšin teosta taas lähestyttiin perin toisenlaisesta vinkkelistä, merkityksestä lähtien.

Losangelesilaisten ja Dudamelin tulkinta oli mitä mielenkiintoisin yhdistelmä näitä kahta traditiota. Soinnillisesti se oli ehdottomasti täydellisin koskaan kuulemani toteutus tästä sinfoniasta. Orkesterin syvä sointi, äärettömän tarkoin artikuloidut yksityiskohdat sekä toinen toistaan puhtaammat soolot tekivät syvän vaikutuksen.

Silti kyseessä ei ollut vain erinomaisesti toteutettu orkesterikappale, vaan Dudamel ja Los Angelesin filharmonikoiden oivalliset muusikot saavuttivat myös teoksen syvempää tragiikkaa ja uhmakasta ironiaa mitä koskettavimmin, ehkäpä aikamme ilmiöiden hengessä.

Valtaisien suosionosoitusten saattelemana orkesteri ja Dudamel hemmottelivat yleisöään vielä Wagner-ylimääräisellä, Isolden lemmenkuololla (1859). Jälleen kerran saattoi kuulija hämmästellä orkesterin huippuunsa hiottua yksityiskohtien toteutusta. Harvoin ovat nämä partituurinsivut soineet näin kertakaikkisen uskollisesti.

Maestro ja orkesteri . Kuva © Jari Kallio.

Maestro ja orkesteri . Kuva © Jari Kallio.

Barbican ja Los Angelesin filharmonikot ovat sopineet jatkavansa residenssiyhteistyötä konserttien ja yhteisöllisten musiikkikasvatusprojektien muodossa myös tulevina vuosina. Tästä voi olla erityisen iloinen.

— Jari Kallio

Los Angelesin filharmonikot
Gustavo Dudamel, kapellimestari

Esa-Pekka Salonen: Pollux (2018, Euroopan ensiesitys)
Edgar Varèse: Ameriques (1915-1921/1927)
Dmitri Šostakovitš: Sinfonia nro 5 d molli, op. 47 (1937)

Barbican Centre, Lontoo
Ke 2.5.2018, klo 19.30

Leonard Slatkin johtaa RSO:n Bernstein-konsertin

Leonard Slatkin

Leonard Slatkin

Radion sinfoniaorkesteri juhlistaa legendaarisen yhdysvaltalaisen säveltäjän ja kapellimestarin, Leonard Bernsteinin syntymän 100. merkkivuotta 11.5. Musiikkitalossa. Konsertin johtaa amerikkalaiskapellimestareista arvostetuimpiin kuuluva Leonard Slatkin. Hän seurasi opiskeluaikanaan paljon Bernsteinin työskentelyä ja johti tämän kuoltua New Yorkin filharmonikkojen pitkäaikaiselle ylikapellimestarilleen Bernsteinille järjestämän muistokonsertin.

RSO:n juhlakonsertin ohjelmassa on alkusoitto Bernsteinin Candide-operetista, Serenadi viululle ja orkesterille, sinfonia nro 1 ja Sinfoniset tanssit musikaalista West Side Story. Viulusolistina esiintyy Elina Vähälä ja sinfonian mezzosopraanosoolon laulaa Jenny Carlstedt.

Ennen konserttia klo 18 Slatkin ja toimittaja Outi Paananen keskustelevat Leonard Bernsteinista. Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja Yle Areenassa.

Leonard Slatkin debytoi kapellimestarina 1966 ja on luonut uran, joka on vienyt hänet käytännöllisesti katsoen kaikkien maailman huippuorkesterien johtajaksi. Musiikillisena johtajana hänellä on ollut asema Detrotin sinfoniaorkesterin ja Lyonin kansallisorkesterin lisäksi New Orleansissa, St. Louisissa, Washington DC:ssä ja BBC:n radion sinfoniaorkesterissa. Lisäksi hän on ollut päävierailija Pittburghin, Los Angelesin, Minneapolisin ja Clevelandin orkestereissa. Slatkin on saanut runsaasta levytystyöstään viisi Grammy-palkintoa ja ollut ehdokkaana 33 kertaa.

Elina Vähälä kuuluu kansainvälisesti menestyneimpiin suomalaisiin viulisteihin. Hän on konsertoinut sekä solistina että kamarimuusikkona laajalti Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Hän on tehnyt suomalaisten huippukapellimestarien lisäksi yhteistyötä mm. Leonard Slatkinin, Carlos Kalmarin, Jakub Hrůsan, Thierry Fischerin ja Jeffrey Taten kanssa. Vuonna 2008 hänet valittiin esiintymään maailmanlaajuisesti televisioidussa Nobelin rauhanpalkinnon juhlassa.

Ahvenanmaalainen mezzosopraano Jenny Carlstedt oli vuosina 2002–2016 kiinnitettynä solistiksi Frankfurt-am-Mainin oopperaan. Sen jälkeen hän on työskennellyt vapaana taiteilijana. Kuluvalla kaudella hänen ohjelmassaan ovat mm. Verdin Requiem Kölnissä, kiertue Saksassa Lounais-Saksan radion orkesterin kanssa sekä esiintymisiä oopperarooleissa Suomen Kansallisoopperassa ja Frankfurtissa.

Kehitysvammaisilta säveltäjiltä kahdeksan kantaesitystä Kansallisoopperassa

Vuodesta 2011 käynnissä ollut Kuule, minä sävellän! -hanke on johdattanut Suomessa jo yli sata lasta, nuorta ja aikuista säveltämisen pariin. Kevään 2018 aikana kahdeksan kehitysvammaista nuorta ja aikuista on säveltänyt omia teoksia ja ne kuullaan ainutlaatuisessa, maksuttomassa konsertissa Kansallisoopperan päälämpiössä 9. toukokuuta klo 15.

Kuule, minä sävellän! -hankkeessa keskeisenä filosofiana on toteuttaa jokaisen musiikillinen visio sellaisenaan. Säveltäjiltä ei edellytetä aiempaa musiikillista osaamista. Ohjaajat auttavat kirjoittamaan sävellykset nuoteille, joista teokset tulkitsee Kuule Ensemble. Kokoonpanossa on mukana Helsingin kaupunginorkesterin, Radion sinfoniaorkesterin, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian sekä Suomen kansallisoopperan ja -baletin muusikoita.

Tuotannossa on joka vuosi uusi näkökulma ja uusi kohderyhmä. Vuonna 2016 nähtiin ensi kertaa kokonainen ooppera, jonka sävelsi yhteisvoimin 14 suomalais- ja yhdysvaltalaisnuorta. Vuonna 2018 säveltäjinä on kahdeksan kehitysvammaista nuorta ja aikuista, ja yhteistyökumppanina projektissa toimii Musiikin erityispalvelukeskus Resonaari. Sävellysprosessia ovat ohjanneet Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen opiskelijat Vuokko ViljanenSaara PitkänenMaija SihvolaMinna Koivukoski ja Erla Pulli säveltäjä Dante Thelestamin, näyttelijä Elina Stirkkisen ja musiikkikasvatuksen lehtori Riitta Tikkasen johdolla.

Kuule, minä sävellän! on Helsingin kaupunginorkesterin, Musiikkitalon, Radion sinfoniaorkesterin, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian, Suomen kansallisoopperan ja -baletin sekä New Yorkin filharmonisen orkesterin vuonna 2011 käynnistämä yhteistyöprojekti, johon on tähän mennessä osallistunut yli sata lasta ja nuorta. Kuule, minä sävellän! -hanketta ovat tukeneet Alfred Kordelinin ja Paulon säätiöt.