Amfion pro musica classica

Daily Archives: 19.8.2017

You are browsing the site archives by date.

arvio: Turun Parsifal

Klaus Florian Vogt. Kuva ©Harald Hoffmann

Klaus Florian Vogt. Kuva ©Harald Hoffmann

Parsifalin esitys on aina erityinen tapaus, johon on valmistauduttava. Samana päivänä ei saa olla muuta ohjelmaa ja on syytä varautua siihenkin, että musiikki elää mielessä vielä pitkään esityksen jälkeen. Itselläni tämä oli vasta kahdestoista Parsifal. Jos näitä kertoja vertaa niin luonnollisesti ensimmäinen on mieleenpainuvin, v. 1961 Helsingissä Suomen Kansallisoopperassa, 12-vuotiaana. Siinä iässä yleensä tullaan wagneriaaniksi, jos tullaan. Anita Välkki lauloi Kundrya, Jorma Huttunen Parsifalia, ja orkesteria johti Jussi Jalas. Esityksestä muistan vain sen suunnattoman vaikuttavuuden. Graalin malja jäi hehkumaan punaisena lopuksi näyttämön pimetessää. Visuaalisesti vaikuttavin on ehkä ollut Pariisin suuren oopperan Parsifal 1974, August Everdingin ohjauksena, orkesterin johtajana Horst Stein ja Parsifalina René Kollo. Tapasimme väliajalla piano-opettajamme Jacques Févrierin joka sanoi: C’est très beau. Muunnoskohtaus 1. näytöksessä sai yleisön puhkeamaan aplodeihin. Mutta kuten tunnettua tapa on, ettei 1. näytöksen jälkeen lainkaan taputeta; näin osasi käyttäytyä helsinkiläisyleisö vielä 1961 Pitkäperjantain aikoihin. Se mitä nähdään lavalla on niin vakavaa, ettei mikään teatterimainen suosio sovi sen jälkeen. Kyseessä on Bühnenweihfestspiel, jossa korostuu sana ’weih’ eli vihkimys, jolla on jonkinlainen uskonnollinen merkitys.

Parsifal kestää yleensä kuusi tuntia, mutta Turun versio oli lyhennetty neljään ja puoleen. Tällaista sattuu, näin Strasburgissa muutama vuosi sitten jonkiinlaisen avantgarde-Ringin, joka oli lyhennetty yhdeksään tuntiin kaikkiaan ja orkesteri redusoitu laajaksi kamariyhtyeeksi. Voisi ajatella, että konserttiversio on ratkaisu Wagnerin ikuiseen ongelmaan eli : teatteri vai musiikki? Kun teos vain kuullaan korostuu sen sinfoninen aspekti. Mutta voiko sinfoniaa leikata? Mitä jos poistetaan vaikka Beethovenin viidennen sinfonian hitaan osan vaskien välitaite C-duurissa, jota Adorno piti pompöösinä ja epäonnistuneena? Sinfonia lakkaa olemassa sinfonia. Wagnerin kohdalla erityisesti Parsifal muuntuu kerrassaan oudoksi. Blumenmädchen kohtaus oli poistettu mikä tekee Kundryn kohoamisen esiin kukkastytöistä superviettelijänä jotenkin epäloogiseksi. Sitä paitsi naisäänien ensemble tarvitaan vastapainona alun ja lopun mieskuoroille . Ehtoolliskohtaus puuttui, jolloin Graalin virkistävä vaikutus jää huomiotta, ja juoni käsittämättömäksi. Parsifal on esitettävä sellaisenaan sen erityisluonnetta kunnioittaen, esitysolosuhteet on sopeutettava sen mittoihin.

Wagner itse harjoitti oopperansa Bayreuthissa 1882 ja siitä miten hän sen halusi soivan ja miltä näyttävän on olemassa dokumentti; hänen uskollisen assistenttinsa Heinrich Porgesin merkinnät pianopartituuriin Wagnerin ohjeista kohta kohdalta, tahti tahdilta. Tämä kallisarvoinen partituuri tosin koki monia vaiheita ja muut tekivät siihen lisäyksiä kuten Felix Mottl, väittäen merkintöjään autenttisiksi – vaikkei Mottl todistettavasti ollut edes paikalla tuolloin; joku salaperäinen nimimerkki ES on myös tehnyt lisäyksiä. Joka tapauksessa kriittisesti editoitu versio on ilmestynyt Rüdiger Pohlin toimittamana ”Das Orchester muss wie die unsichtbare Seele sei”. Richard Wagners Bemerkungen zum ”Parsifal”, aufgezeichnet während der Proben und Aufführungen 1882 (Berlin, 2002). Wagner kiinnitti erityistä huomiota tekstin lausumiseen, ilmaisevuuteen, laulajien liikkeisiin ja orkesterin balanssiin.Esim. ”Käyrätorvien tulee aksentoida triolien ensimmäisiä nuotteja” tai ”Tästä alkaen hieman hitaammin” jne.

Tiedetään siis mitä Wagner halusi 1882. Mutta valitettavasti tästä ei voi vetää mitään kauaskantoisempia johtopäätöksiä, sillä hän muutti mieltään ja tulkintaansa lähes joka kerta. Kun Cosima sitten yritti pitäytyä Richardin alkuperäiseen käytäntöön ei sellaista itse asiassa ollut olemassakaan. Tästä seuraa, että on lupa esittää tätä teosta niin kuin haluaa, jos vain johtajan visio on ’wagneriaaninen’.

Turun esitys oli Ville Matvejeffin ammattitaidon kypsyysnäyte. Hän sai orkesterin pysymään koossa tässä soittajille sangen raskaassa teoksessa ja hän onnistui luomaan vaikuttavia musiikillisia huipennuksia silloin kun melos jatkuu vain orkesterissa. – mihin kiinnitti huomiot Wagner-tutkija Alfred Lorenz. Mutta erityistä huippua tässä esityksessä 10.8. Turun konserttitalossa olivat laulajat. Kauttaaltaan oikeat äänet oli rekrytoitu keskeisiin rooleihin. Itse olin erityisen utelias kuulemaan, miten Karita Mattila onnistuu Kundryna, ja voi sanoa että loistavasti. Kuuntelin jälkeenpäin nauhalta suuria Kundreja Marta Mödlistä Astrid Varnayhin, Maria Callasiin ja Kirsten Flagstadiin. Mattilan äänessä on samaa vaivattomuutta fortessa, se tulee esiin itsestään mutta hän ei koskaan ’forseeraa’ ja vetäytyy dynaamisen huipun jälkeen nopeasti pianissimoon. Tekstin tulkinta on erityisen ilmeikästä ja tarkkaan tutkittua. Ei ole hänen vikansa, että salin akustiikassa permannon 17. rivillä orkesteri ajoittain peitti lauluajattaren ja muitakin . Varsinainen jättiläisääni oli Klaus Vogtin Parsifal, hän kasvatti puhtaasta hullustaan lopuksi suuren johtajan ja lunastajan. Waltteri Torikka oli erittäin sympaattinen nuori Amfortas, hänen äänessään on belcantomaista heleyttä, jonka Wagner hyväksyi ja jota hän kannatti. Koossapitävä voima oli Matti Salmisen vaikuttava Gurnemantz, yksi noita suuria tulkintoja. Hänen kertomuksensa ovat olennaisia koko draaman kannalta.Myös Juha Kotilaisen Titurel oli vaikuttava ja vahva, hän joka laulaa melkein kuin haudan takaa.

Parsifal on ooppera jossa kaikki on jo tapahtunut kun teos alkaa. Mitä kuullaan ja nähdään on kuin suuri kommentti siihen, henkilöiden kohtaloihin. Adorno on pienessä Parsifal-esseessään Wieland Wagnerin toimittamassa antologiassa Richard Wagner und das neue Bayreuth (1962) todennut, että Parsifalin johtoaiheissa tärkeämpää kuin itse motiivi on sen kaiku, aura, joka sitä ympäröi. Jos vertaa Parsifalin aihetta vaikka Siegfriedin teemoihin huomaa, että ensiksimainittu on jo ikään kuin himmennettyä , kuin muistuman kaltainen. Wagner ei juuri kehittele aiheitaan, ne ovat kuin antiikin epigrammeja, mutta aina kun hän niin tekee musiikki ja ooppera muuttuu sinfoniaksi.

Parsifalin esittäminen Turun musiikkijuhlilla on kaikin puolin ylistettävä kulttuuriteko. Tätä teosta ei koskaan kuule liiaksi eikä se koskaan vaikuta liian pitkältä. Zum Raum wurde hier die Zeit.

— Eero Tarasti

Richard Wagner: Parsifal (konserttiversio)
Turun Konserttitalo, 10.08.2017

Turun filharmoninen orkesteri
Ville Matvejeff, kapellimestari

Parsifal: Klaus Florian Vogt, tenori
Kundry: Karita Mattila, sopraano
Gurnemanz: Matti Salminen, basso
Amfortas: Waltteri Torikka, baritoni
Klingsor: Tapani Plathan, basso
Titurel: Juha Kotilainen, basso
Chorus Cathedralis Aboensis