Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikoiden cornistit saivat ansaitusti myrskyisät suosionosoitukset. Kuva © Jari Kallio
Orkesterikirjallisuudessa Anton Brucknerin (1824-1896) kahdeksas sinfonia (1884-87, uudistettu 1889-90) hakee vertaistaan. Tämä säveltäjänsä viimeinen valmistunut sinfonia herättää toki huomiota jo ulkoisilta mittasuhteiltaan, mutta vielä hämmästyttävämpää on Brucknerin nerokas ja varsin omaperäinen konstruktio, joka tekee kahdeksannesta sinfoniasta huikean seikkailun.
Kestoa sinfonialla on noin kahdeksankymmentä minuuttia, jonka lisäksi Bruckner käyttää tässä teoksessa suurinta orkesteriaan, jonka omaleimaisinta antia on wagnertuubakvartetti, jolle Bruckner on antanut sinfoniassaan erityisen merkittävän roolin.
Niin riemastuttavaa kuin Brucknerin kahdeksannen sijoittaminen konserttiohjelmaan aina onkin, ensimmäinen haaste syntyy mietittäessä, minkä teoksen voisi sijoittaa sen pariksi. Monesti Brucknerin sinfonioita esitetään yhdessä Mozartin konserttojen kanssa, vaihtelevalla menestyksellä, mutta kahdeksannen sinfonian kesto ei erityisesti suosi tätä ratkaisua.
Wagnerin alkusoittoja näkee myös konserttiohjelmissa, mutta lienee paikallaan kysyä, sopivatko ne tähän tehtävään erityisen hyvin. Bruckner toki sai vaikutteita Wagnerin harmonioista ja orkestraatiosta, mutta pohjimmiltaan hänen musiikkinsa eroaa Wagnerista kuitenkin merkittävästi. Brucknerille onkin itse asiassa vaikea löytää suoria edeltäjiä. Schubertin yhdeksäs sinfonia osuu kenties lähimmäksi tässä mielessä.
Toki kahdeksas sinfonia muodostaa yksinkin aivan riittävän sisällön konsertille, mutta Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle olivat päätyneet ilahduttavaan ratkaisuun ja tilanneet brittisäveltäjä Simon Holtilta (s. 1958) uuden teoksen tätä ohjelmaa varten. Tilaus on osa orkesterin sarjaa aikamme säveltäjille. Ensi vuonna tässä sarjassa kuullaan mm. Magnus Lindbergin ja Hans Abrahamsenin kantaesitykset.
Äkkiseltään katsoen Holtin uutuusteos Surcos – in memoriam Sir Peter Maxwell Davies on monin tavoin eri maailmasta kuin Bruckner. Surcos on kestoltaan vain kuusiminuuttinen ja Holt käyttää melko pientä orkesteria, joskin hän hyödyntää oivallisesti tarjolla olevaa Brucknerin soitinvalikoimaa, kuten kolmea harppua ja kontrafagottia, lisäten joukkoon flyygelitorven ja bassoklarinetin.
Vaikka Surcosin ulkoiset puitteet eroavat Brucknerin sinfoniaklassikosta monin tavoin, pinnan alta löytyy kuitenkin kiehtovaa samankaltaisuutta. Brucknerin tavoin Holt rakentaa teoksensa pienistä aihelmista, jotka kulkevat musiikin läpi kasvaen ja muuttaen kiehtovasti muotoaan. Yhteistä on myös hienovaraisesti teoksen läpi kulkeva peruspulssi, jonka puitteissa erilaiset soivat karakterit rakentuvat.
Holtin sävellystyön lähtökohtana on ollut Antonio Machadon (1875–1939) syyskylvöä kuvaava runo Noviembre 1913. Kylvettävien siementen tavoin Holt istuttaa musiikkiinsa moninaisia aiheita, jotka soivat häivähdyksinä musiikissa ennen haipumistaan pinnan alle. Tempomerkintä Largo: quasi Sarabande vahvistaa teoksen tummaa perussävyä, jonka voi assosioida Surcosin alaotsikon omistukseen Sir Peter Maxwell Daviesin (1934–2016) muistolle.
Hienosti Surcos kantaesityksessään soi Rattlen ja orkesterin huolehtiessa tarkoin tämän lähes weberniläistä tarkkuutta vaativan upeasti häilyvän musiikin olemuksen toteutumisesta. Tähän kuuteen minuuttiin mahtui kokonainen maailma.
Brucknerin sinfoniat ovat esiintyneet viime vuosina yhä useammin Rattlen ohjelmistossa. Ja hyvä niin, sillä hänellä on erittäin kiehtova ote Bruckneriin, vaikka hänen nimeään harvemmin säveltäjään assosioidaankaan.
Berliinin filharmonikoilla taas on tunnetusti maine oivallisena Bruckner-orkesterina, joka on esittänyt säveltäjän musiikkia ahkerasti Furtwänglerin ja Karajanin päivistä saakka. Vuosien varrella Brucknerin sinfonioita on kuultu Philharmoniessa ylikapellimestarien ohella niin Günter Wandin, Herbert Blomstedtin kuin Christian Thielemanninkin johdolla.
Kahdeksas sinfonia alkaa Brucknerille tyypilliseen tapaan viulujen tremololla ja käyrätorvien urkupisteellä, joiden ympärille matalat jouset ja puhaltimet punovat aiheitaan. Kuudenkymmeneseitsemän tahdin johdannon jälkeen pääteema esittäytyy majesteetillisena koko orkesterin fortissimopurkauksena, josta aukeaa mukaansatempaava seikkailu, jossa avausosan teemat kietoutuvat moninaisiin harmonisiin jännitteisiin kohoten välillä pakahduttaviksi huipennuksiksi, joista viimeisen jälkeen musiikki katoaa arvoitukselliseen ppp-hiljaisuuteen tahdeilla 405–417.
Jo ensimmäisen osan perusteella kuulija saattoi ymmärtää kokevansa jotakin erityistä. Harvoin, jos koskaan, olen kuullut tämän osan piirtyvän yhtä jännitteisenä ja intensiivisenä mutta samalla kuintenkin yksityskohdissaan ja sointiväreissään mitä viimeistellyimmin toteutettuna. Orkesterin saattoi aistia olevan omassa elementissään.
Brucknerin scherzo edellyttää tavallistakin perusteellisempaa kokonaisuuden harkintaa kapellimestarilta, sillä sen sinänsä suoraviivainen ABA-rakenne tarvitsee yksityskohdissaan riittävää vaihtelua, jotta musiikki ei sorru monotoniseksi. Samalla on kuitenkin vältettävä tämän varioinnin itsetarkoituksellisuutta.
Myös temposuhteet on pohdittava huolella sillä scherzon ei ole tarkoitus olla erityisen nopea, vaan allegro moderato, kun taas trion esitysmerkintänä on langsam, joten tempojen kontrastien tulee olla suhteellisen hienovaraisia.
Rattle olikin miettinyt tämän osan aivan erinomaisesti. Yhdessä mainioiden muusikkojensa kanssa hän tuntui löytävän osan jokaisen vivahteen, joista moniin kiinnitin nyt huomiota ensimmäistä kertaa. Rytmiikka oli äärettömän ilmeikästä, kiitos tarkkojen aksenttien ja näiden huolellisen vaihtelun. Erityisen mieleenpainuvana tästä osasta mainittakoon vaikuttavasti toteutettu trion päätösjakso, jossa musiikki ajautuu koskettavasti eksyksiin.
Kahdeksannen sinfonian adagio on yksi oivallisimpia romanttisen sinfonisen musiikin ilmentymiä. Tämä pelottavan kaunis osa, esitysmerkinnältään feierlich langsam, doch nicht schleppend vie kuulijansa Brucknerin myöhäisille sinfonioille hyvin omaleimaiseen maailmaan, jollaista ei kohtaa missään muussa musiikissa kenties Mahlerin kymmenennen sinfonian avausadagiota lukuun ottamatta.
Jousten raukeasti keinuva aallokko muodostaa osan rytmisen perustan. Ykkösviulut tuovat avausteemaan, joka kasvaa osan kuluessa toinen toistaan voimallisempiin huipennuksiin, joista musiikki kuitenkin on pakotettu palaamaan yhä uudelleen samaan henkeäsalpaavaan etsintään. Lopulta kuullaan adagion järisyttävin purkaus tahdeilla 249–256, jossa myös lautaset ja triangeli pääsevät soittamaan kaksi ainokaista tahtiaan koko sinfoniassa. Tästäkin musiikki vaipuu kuintenkin takaisin hiljaisuuteensa, mutta nyt seestyneempänä.
Adagio oli berliiniläisten orkesterisoinnin juhlaa, jossa erityisesti wagnertuubat ja käyrätorvet tekivät kertakaikkisen aseistariisuvan vaikutuksen. Rattlen johdolla orkesteri rakensi huipennukset taidokkaasti, ja musiikista muodostui johdonmukainen ja syvältä koskettava kokonaisuus.
Entäpä finaali sitten? Tuo Brucknerin luomuksista yksi huikeimmista vaatii orkesterilta ja kapellimestarilta heittäytymistä suureen seikkailuun, jonka konstruktio on äärettömän vaikuttava. Viidennen sinfonian finaalin ohella tämä on Brucknerin mielikuvituksellisimpia sinfonisia päätöksiä, jossa orkesteri-ilmaisun mahdollisuudet tutkitaan varsin perusteellisesti.
Finaalin avaus, feierlich, nicht schnell käynnistyy jousten vääjäämättömän päättäväisellä neljäsosarytmillä, joihin puhallinten juhlallinen teema kasvaa huipentuen trumpettien kirkkaisiin fanfaareihin. Patarummun fortissimo, joka kerrankin oli fortissimo, ei forte eikä forte fortissimo, käynnistää pääteeman kertauksen, joka johtaa toiseen huipennukseen.
Majesteetillisen avauksen jälkeen musiikki ajautuu pitkään etsintään kekseliäiden harmonioiden ja hämmästyttävän kontrapunktin maailmaan, josta pääteema vähitellen pakottautuu uudelleen ja uudelleen esiin. Yksi hienoimpia näistä pääteeman häivähdyksistä on huilun ja klarinetin vuoropuhelu, jonka Emanuel Pahud ja Andreas Ottensamer toteuttivat kerrassaan kauniisti.
Rattlen johdolla finaalin kehittelyn jännite sai orkesterilta niin musertavan vaikuttavan toteutuksen, että pääteeman lopulta purkautuessa täydellä voimalla saattoi tuntea todellisen hurmoksen, jonka vertaista kokee tuskin missään muussa musiikissa.
Bruckner ei kuitenkaan päätä kahdeksatta sinfoniaansa tähän huipennukseen, vaan edessä on vielä yksi suuri seikkailu, jossa sinfonian kunkin osan teemat liittyvät hurjaan codaan, joka lopulta saattaa tämän ainutlaatuisen matkan katarttiseen päätökseensä.
Hurjiksi kasvoivat yleisön suosionosoituksetkin tämän sinfonisen kirkastuksen jäljiltä. Kenties suurimmat kiitokset saivat ansaitusti Stefan Dohrin luotsaamat verrattomat cornistit, joille ilta oli ollut varmasti vaativa mutta myös aivan erityisen antoisa. Soitinryhmistä häikäisevimpiä olivat myös orkesterin kontrabassot, joiden uskomattomasta ilmaisuasteikosta saatiin nauttia monituiset kerrat illan kuluessa.
Rattlen oivaltavan vakuuttava Bruckner-näkemys sai niin ikään ansaitun lämpimän vastaanoton Philharmonien yleisöltä, joka suostui lähtemään vasta kapellimestarin tultua orkesterin jo poistuttua lavalle vielä kerran kumartamaan. Onneksi berliiniläisten ja Sir Simonin Bruckner-seikkailua saadaan jatkaa vielä ensi keväänä, kun Rattle johtaa yhdeksännen sinfonian täydennetyn neliosaisen edition yhdessä viimeisistä konserteistaan orkesterin ylikapellimestarina.
— Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Simon Holt: Surcos, kantaesitys
Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 c-molli, WAB 108 (editio: Robert Haas, 1939)
Philharmonie, Berliini
Ma 8.5.2017, klo 20
