Amfion pro musica classica

Daily Archives: 12.3.2017

You are browsing the site archives by date.

CD-arvio: Yllättävä Maire Halava

HalavaAmfi1

Maire Halava piano recordings 1951-1966. Finlandia Classics  Fincla 23. 3 CD

Maire Halavaa (1911–2004) voisi luonnehtia tällä hetkellä yhdeksi tuntemattomimmista suomalaisista pianisteista. Hänen taiteellis-teknisen tasonsa huomioiden kyseessä on ollut anteeksiantamaton unohdus, joka nyt korjaantunee kolmen CD-levyn kokoelman avulla. Halava ei tullut koskaan levyttäneeksi mitään, mutta esiintyi usein radiossa, Suomen lisäksi Pohjoismaissa. Jossain vaiheessa taiteilijat arvelivat, että siellähän nauhoitetut tulkinnat säilyvät Yleisradion arkistossa. Toisin kävi ja ainoastaan ne kauaskantoiset, jotka olivat hankkineet itselleen suhteellisen kalliit kotimagnetofonit pystyivät ottamaan lähetyksistä talteen omat tulkintansa.

Maire ja Juho Hämäläisen perheeseen magnetofoni oli hankittu ja 9,5 senttimetrin sekuntinopeudella pyörivälle nauhalle pystyttiin taltioimaan soittavan perheenemännän tulkintoja. Nauhat unohtuivat pianistin kuoltua komeroon magnetofonin lopetettua toimintansa. Pianistin tyttären, sellotaiteilija Leena Kantolan toimesta ne otettiin esiin kopioitaviksi. Tero Halvorsenin huolellisesti editoimat tulkinnat ovat todiste enemmästä kuin soittajansa omasta taidosta. Ne ovat jälleen yksi esimerkki siitä, että monet Halavan ikäpolven suomalaiset pianistit olivat hyvää kansainvälistä tasoa.

Levykokoelman painopisteessä ovat tulkinnat neljästä pianokonsertosta. Väheksymättä Beethovenin neljättä taikka Schumannia ja Palmgrenin Metamorfooseja on tulkinta Brahmsin B-duuri konsertosta erityisen vakuuttava. Valitettavasti 1. osa on jätetty pois, koska siitä puuttuu alusta hiukan.Olisiko kotinauhoittajan valppaus herpaantunut hetkeksi. Tästä osasta on kuitenkin jäljellä yli 12 minuuttia ja soitto yhtä laadukasta kuin muissakin osissa. Ehkäpä sekin osa saadaan joskus julkisuuteen.

Kokoelmassa on myös mukana muutamia Brahmsin myöhäisiä pianokappaleita. Sanotaan, etteivät saksalaiset usein arvostaneet niitä niiden intiimin luoteen takia. Intiimejä ne todella ovat. Kun Brahms kerran esitti niitä Bad Ishlissä hyville tuttavilleen hän soitti yksinään huoneessa ja kuulijoitten täytyi kuunnella soittoa ulkopuolelta oven kautta.

HalavaAmfi2

Halavan ote tuntuu näissä kappaleissa luontevalta, hän on selvästi omalla alueellaan. Intermezzossa op. 117/1 hän käyttää muutamissa paikoissa sellaista tapaa, että soittaa vasemman käden arpeggiot oikean käden melodiasävelen jälkeen. Se on ainakin Brahmsin tapauksessa legaali tapa. Tunnetuin esimerkki lienee pianosonaatin op. 2 finaalissa. Edesmenneen pianopedagogiikan professorin Martti Paavolan mukaan tapa oli laki leipzigilaisessa perinteessä. Nykysäveltäjät eivät juuri kirjoittele arpeggioita, mutta tapa kannattaa pitää mielessä. Viimeksi törmäsin tähän arpeggio-käytäntöön Ralf Gothónin tulkinnassa Schumannin Träumerein lopputahdeissa. Tässä tapauksessa en ole varma autenttisuudesta. Ainakaan Clara Schumannin oppilas Adelina de Lara ei käytä kyseistä tapaa levytyksessään.

Mutta palataksemme vielä Halavaan. Es-duurirapsodiassa op. 119 hän on ehkä yrittänyt tulkita liian massiivisesti, pedaalia olisi voinut olla hiukan vähemmän. Tahdeissa 97-125 saisivat etulyönnit kuulua selvemmin, nehän ovat niin hupaisia.

Yleisesti otaen Halava on Brahmsissa omalla alueellaan, entäpä miten Chopin luonnistaa. Halavan Chopin-tyyli on selkeälinjaista ja vailla turhaa hienostelua. Scherzossa cis-molli on intensiteettiä ja vauhtia, oktaavihypyt pysyvät valitussa tempossa. Jäämistössä on säilynyt myöskin Chopinin b-mollisonaatti, jonka kaksi ensiosaa on soitettu todella temperamentikkaasti. Ilmeisesti nauhoitusta ei koskaan lähetetty eetteriin, ehkäpä pianisti ei ollut tyytyväinen suoritukseensa.

Vanhinta musiikkia levykokoelmassa edustaa erinomaisen sujuvasti soitettu Bachin c-mollipartita. Mozartin Duport-muunnelmat on selvitetty tyylikkään koruttomasti. Sibeliuksen, Kasken ja Palmgrenin sävellysten tulkinnassa ei ole moitteen sijaa. Moderneinta musiikkia Halavan ohjelmistossa edustaa Prokofjevin 3. sonaatti, jonka nauhoitus lähetettiin 29.12.1957. Esitys on temperamentikas ja teknisesti varma, kesto 7`30”. Joku Daniil Trifonov vetäisee sen livetaltioinnissaan aikaan 6`50”, mutta eihän kyseessä ole nopeuskilpailu.

Tuona vuonna 1957 Halava muuten esiintyi usein Yleisradiossa. Helmikuussa lähetettiin 25 minuutin ohjelma Palmgrenia, joka uusittiin maaliskuussa. Toukokuussa hän soitti viisi Sibeliuksen sävellystä ja esitys uusittiin kesäkuussa. Heinäkuussa hän esitti Brahmsin f-mollisonaatin ja lokakuussa Beethovenin Jäähyväis-sonaatin. Palmgren- ja Sibelius-numerot lähetettiin vielä marras- ja joulukuussa. Jäähyväis-sonaatti on säilynyt Halavan perhearkistossa, mutta valitettavasti 1. osassa on joitain häiriöitä nauhalla. Miten paljon sellaiset merkitevät kokonaisuudessa on punnittava tapauskohtaisesti. Mikäli soittajana olisi Hans  von Bülow niin eipä olisi paljon nokan koputtamista. Beethovenilta on säilynyt myöskin A-duurisonaatti op. 101 ja tulkinta on hyvinkin julkaisukelpoinen.

Julkaistun kokoelman päätökseksi on sijoitettu Debussyn Jardins sous la pluie. Halavan otteessa ei ole valittamista, olihan hän nuorena ollut kahteen otteeseen Pariisissa Nadia Boulanger`n opissa. Samaa luokkaa olisi kotiarkistossa säilynyt tulkinta Debussyn teoksesta Ilotulitus.

Kotiarkistossa on säilynyt myös hiukan kamarimusiikkia Arno Granrothin ja Esko Valstan kanssa. Henkilökohtaisesti nauhoitin 1970 osan Erkki Kantolan konsertista, jossa piano-osuuden soitti Maire Halava. Materiaalia uusillekin levytyksille siis olisi mikäli kiinnostusta löytyy.

Kokonaisuutena erittäin hyvin toimitettu kokoelma saa miettimään hiukan uudestaan Halavan ajan suomalaisten pianistien paremmuusjärjestystä. Halavassa meillä oli pianisti, joka hallitsi kaikki oleelliset tyylit ja joka selvitti puhtaasti esiintulleet tekniset ongelmat. Hänen ei tarvinnut käyttää aikaansa nuorena lukiossa istumiseen ja hän ryhtyi opettamaan vasta myöhemmin elämässään. Hänellä oli ilmeisesti päivisin aikaa harjoitella ohjelmistonsa hyvään kuntoon. Puhutaan paljon siitä, kuinka monta tuntia olisi päivässä harjoiteltava. Olisi myös syytä huomioida, että jokaista harjoitustuntia pitäisi vastata myös aika täydelliseen lepäämiseen. Ei ole järkevää, että pianisti ”levätessään” siivoaisi tai tekisi ruokaa.

Halavan, Rolf Bergrothin, Timo Mikkilän ja Tapani Valstan lisäksi olisi monia menneen polven suomalaisia pianisteja, jotka pitäisi nostaa unohduksesta. Kurt Walldénilla oli vielä viimeisessä konsertissaan tallella ranskalainen jeu perlé -otteensa. Kauko Kuosma vetäisi kerran Wienistä tultuaan Beethovenin Hammerklavierin. Ritva Arjavalla on muovikassillinen hienoja tulkintoja vain julkaisua odottamassa. Heidän kaltaistensa taiteilijoitten saavutukset ovat osa soivaa suomalaista kulttuuria.

— Petri Sariola