Amfion pro musica classica

Monthly Archives: helmikuu 2017

You are browsing the site archives by month.

RSO esittää John Adamsin City Noir -orkesteriteoksen ensimmäistä kertaa Suomessa

Radion sinfoniaorkesteri esittää John Storgårdin johdolla John Adamsin orkesteriteoksen City Noir ensimmäistä kertaa Suomessa Musiikkitalossa 1.–2.3. Kaupunkiteema toistuu myös konsertin avaavassa Ernest Pingoud’n Suurkaupungin kasvot -teoksessa, joka kuuluu RSO:n varhaisia modernisteja esittelevään sarjaan. Solistivieraana Mozartin konserttiaarioita tulkitsee eteläafrikkalainen suurlupaus, sopraano Golda Schultz. Konsertti 1.3. lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/rso.

John Adams viittaa City Noir -teoksellaan Los Angelesiin, joka edusti itse Yhdysvaltojen itärannikolla kasvaneelle säveltäjälle jotain etäistä ja eksoottista. City Noir kuuluu Adamsin tuotannossa myöhempään, kaukana minimalismista olevaan vaiheeseen, joka saa tietoista väritystä jazzin suunnalta. Adams on kertonut pyrkineensä eläytymään teoksessa enemmän sodanjälkeisen aikakauden yleiseen estetiikkaan, mutta vahva elokuvallinen tuntu hänen teoksessaan on.

New Yorkin Juilliard -musiikkikorkeakoulussa ja Baijerin oopperan oopperastudiossa kouluttautunut sopraano Golda Schultz on niittänyt mainetta debyyteillään niin Salzburgin musiikkijuhlilla kuin Zürichin oopperassakin. Viime vuonna eteläafrikkalaislaulajaa kuultiin myös Glyndebournen maineikkaalla oopperafestivaalilla, jossa hänen roolinsa Figaron häiden kreivittärenä kirvoitti niin ikään ylistystä kriitikoilta.

Baijerin oopperastudiossa työskentelyn jälkeen Schultz teki kiitettyjä rooleja Straussin Ruusuritarin Sophiena ja Händelin Julius Caesarin Kleopatrana Klagenfurtin oopperassa. Muita Schultzin rooleja ovat mm. Puccinin La Bohèmen Musetta, Bizet’n Carmenin Micaëla ja Wagnerin Reininkullan Freia, joita hän laulanut Baijerin valtionoopperassa Münchenissä.

John Storgårds on BBC:n filharmonikkojen ja Ottawan National arts centre -orkesterin päävierailija sekä Münchenin kamariorkesterin taiteellinen partneri. Aiemmin hän toimi mm. Helsingin kaupunginorkesterin ja Tampere Filharmonian ylikapellimestarina ja Lapin kamariorkesterin taiteellisena johtajana. Storgårds on johtanut kotimaisten orkestereiden lisäksi mm. New Yorkin ja Oslon filharmonikkoja, Tokion NHK-orkesteria sekä St. Louisin, Toronton, Vancouverin ja Göteborgin sinfoniaorkesteria. Keväällä 2017 hän johtaa mm. Cincinnatin sinfoniaorkesteria, Leipzigin Gewandhaus-orkesteria ja Tukholman filharmonikkoja.

1.–2.3. klo 19
John Storgårds, kapellimestari
Golda Schultz, sopraano
Ernest Pingoud: Suurkaupungin kasvot
W. A. Mozart: Misera, dove son K369
W. A. Mozart: Vado, ma dove K 583
W. A. Mozart: Non più di fiori, aaria oopperasta La Clemenza di Tito
John Adams: City Noir

Arvio: Stravinsky-myytti muuttui soivaksi todellisuudeksi Salosen johdolla Lontoossa

Esa-Pekka Salonen ja Philharmonia Stravinskyn Chant funèbren Britannian kantaesityksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio

Esa-Pekka Salonen ja Philharmonia Stravinskyn Chant funèbren Britannian kantaesityksen jälkeen. Kuva © Jari Kallio

Tunnelma Royal Festival Hallissa ennen Philharmonia Orchestran ja Esa-Pekka Salosen sunnuntai-illan konserttia oli aivan erityisen kihelmöivä. Salosen, orkesterin ja Pierre-Laurent Aimardin Inspirations-konserttisarjan ensimmäisen illan jännitysnumero oli yli vuosisadan ajan kadoksissa ollut Igor Stravinskyn Chant funèbre (Pogrebal’naja Pesnja), Op. 5 (1908), joka kuultiin nyt ensimmäistä kertaa Britanniassa.

Kuluneen reilun sadan vuoden aikana Chant funèbresta on kasvanut myytti, kuten merkittävien taiteilijoiden kadonneille teoksille on tapana käydä. Sibeliuksen kahdeksas sinfonia lienee suomalaisille tunnetuin esimerkki.

Nikolai Rimski-Korsakovin muistolle sävelletystä Chant funèbresta tiedettiin varsin vähän ennen partituurin ja stemmojen löytymistä Mariinski-teatterin arkistosta loppuvuodesta 2015. Stravinsky kyllä kuvaili hajanaisia muistikuviaan teoksesta Robert Craftille puoli vuosisataa sen säveltämisen jälkeen, mutta enempää tietoa tästä yhden ainoan kerran esitetystä teoksesta ei ollut tähän saakka saatavilla.

Chant funèbresta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että teos syntyi juuri ennen kuin Stravinsky alkoi työstää läpimurtoteostaan, Tulilintua. Ennen Chant funèbrea Stravinskyn kynästä oli jo syntynyt kaksi mitä mainiointa orkesterischerzoa, Scherzo fantastique, Op. 3 ja Feux d’artifice, Op. 4. Jos jätämme säveltäjän opiskeluaikojen voimakkaan Rimski-vaikutteisen Es-duurisinfonian huomiotta, Chant funebren sävellystyö oli Stravinskyn laajamittaisin sukellus orkesterimusiikkiin ennen Tulilintua.

Niinpä oli huikean jännittävä hetki vihdoin kuulla Chant funèbren alkutahtien jousitremolo, jonka lomaan puhaltimet ja harput vähitellen punoivat omia aiheitaan. Tumma, rikkaasti hehkuva sointi vei ajatukset hetkellisesti Tulilinnun johdannon musiikkiin, mutta nämä assosiaatiot olivat kuitenkin varsin pintapuolisia, sillä Chant funèbre etenee kuitenkin hyvin erilaiseen suuntaan kuin tuo mitä tutuin baletti.

Vaikka Chant funèbressa on kuultavissa selviä yhtymäkohtia myöhäiseen Wagneriin, on kuitenkin merkillepantavaa, kuinka Stravinsky kaihtaa germaanisten surumarssien traditiota. Chant funèbre on tummassa hehkussaan hyvin henkilökohtainen, intiimi teos. Huomioitavaa on myös, että musiikki ei juurikaan peilaa Rimski-Korsakovin tyyliä. Sen sijaan Chant funèbressa voi kuulla sitä vähäeleistettyä Tshaikovskia, joka tekee, Sibeliuksen Tshaikovski-vaikutteiden tavoin, usein esikuvaansa riipaisevamnan vaikutuksen.

Harmonisesti Stravinskyn musiikki on Chant funebrèssa jännittävällä tavalla hakeutumassa kohti niitä ilmaisukeinoja, jotka myöhemmin muodostuivat säveltäjän keskeisiksi keinovaroiksi, kuten Salonen konserttia edeltäneessä keskustelutuokiossa pohtikin.

Vaikka Chant funèbre onkin jossain määrin Stravinsky-palapelin puuttuva palanen, on se samalla hyvin omanlaisensa soiva maailma, jolle on vaikea löytää vastineita säveltäjän muusta tuotannosta. Salosen mukaan lähimmäksi tulee kenties Le Roi des étoiles, lyhyt Debussya kunnioittava teos kuorolle ja orkesterille, omanlaisensa kiehtova outolintu Stravinskyn tuotannossa sekin.

Vaikka Valeri Gergijevin ensimmäisenä yli vuosisataan viime joulukuussa Pietarissa johtamalle Chant funèbrelle ei luonnollisestikaan ole vielä syntynyt varsinaista tulkintatraditiota, oli Salosen ja Philharmonian näkemys teoksesta varsin vakuuttava. Salonen on aikamme Stravinsky-kapellimestareista yksi merkittävimmistä, ja hänen syvällinen perehtymisensä säveltäjän monikasvoiseen luovaan persoonallisuuteen antoi tulkinnalle hienosti syvyyttä vailla rahtustakaan väärää sentimentaalisuutta. Philharmonian rikas sointi jousten tummimmista murinoista puhallinten kirkkaisiin linjoihin oli nautinto.

Pierre Laurent Aimard ja Esa-Pekka Salonen olivat elementissään Ligetin pianokonserton parissa. Kuva © Jari Kallio

Pierre Laurent Aimard ja Esa-Pekka Salonen olivat elementissään Ligetin pianokonserton parissa. Kuva © Jari Kallio

Mitä asiantuntevimmissa käsissä oli myös illan seuraava numero, György Ligetin käsittämättömän kekseliäs pianokonsertto (1985-88), yksi merkittävimmistä 1900-luvun jälkipuoliskon konsertoista. Pierre-Laurent Aimardia verrattomampaa Ligetin pianomusiikin tulkitsijaa tuskin voi kukaan kuvitella, ja Salonen yhtenä Ligetin kanssa läheisimmin työskennelleenä kapellimestarina oli taas mitä oivallisin kapellimestari tähän teokseen.

Ligeti etsi vuosia oikeaa tietä kohtia pianokonserttoaan. Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä tuo polku alkoi lopulta avautua hyvin hedelmälliseen maaperään, ja Ligeti pääsi työstämään rinnakkain pianokonserttoaan sekä ensimmäisiä pianoetydejään.

Konserton äärettömän taipuisalla polyrytmiikalla Desordre-etydin tavoin karnevalistisesti leikittelevä avaus sai mitä riemastuttavimman tulkinnan. Aimardin rytminen virtuositeetti oli kerrassaan hämmästyttävää. Salonen ja Philharmonia pujottelivat mitä hienoimmin pianon mukana. Erityisesti lyömäsoittimet integroituivat Aimardin soolo-osuuteen koko lailla täydellisesti.

Konserton toinen osa katkaisee alun leikittelyn kuin seinään. Kontrabasson urkupiste autioittaa soivan maiseman, ja yhtäkkiä olemme keskellä jotakin syvän järkyttävää, jossa yksinäiset huilurepliikit etsivät turhaan vastakaikua. Vähitellen ilmaan piirtyy mitä omituisin fuuga, jonka aavemainen harmoninen utu on kokonaan oma maailmansa. Bartókin tavoin Ligeti on miettinyt hitaan osan funktion täysin uudelleen.

Kolmas osa on taas läheistä sukua etydeille äärettömän sulavasti etenevän Vivace cantabilen muodossa. Sen vastinparina toimii neljännen osan Allegro risoluto, molto ritmico, jossa erilaiset musiikilliset aiheet ovat alituisesti törmäyskurssilla. Ligeti tuntuu leikittelevän tässä musiikissa mitä omintakeisimmin romantiikan solisti vastaan orkesteri -kliseellä. Aimard, Salonen ja orkesteri sisäistivät roolinsa ihailtavasti tässä, samoin kuin konserton päätöksenä toimivassa Presto luminosoissa, jonka polveilevaan sointivirtaan oli ilo heittäytyä.

Salosen ja Philharmonian hienovireistä Ligeti-työskentelyä kuunnellessaan on vaikea ymmärtää sitä hyvin monimutkaisista syiden ketjua, joka tunnetusti ajoi orkesterin levytysprojektin säveltäjän kanssa karille parikymmentä vuotta sitten. Siinä määrin voimakkaan nälän pianokonserton nerokas tulkinta kuulijan jätti, että laajempikin Ligeti-projekti Saloselta ja Philharmonialta maistuisi koska tahansa.

Konsertin päätöksenä kuultiin Maurice Ravelin Daphnis et Chloe -balettimusiikki (1912). Tämä suuren orkesterin ja kuoron hehkuvan mestariteoksen kuuleminen kokonaisuudessaan on aina äärettömän virkistävää. Ravelin mestarillinen keksintä, musiikillisen materiaalin jatkuva, nerokas variointi sekä kuoron ja orkesterin täydellinen sitominen yhteen mitä ilmaisuvoimaisemmaksi instrumentiksi hämmästyttää kuulijaansa yhä uudelleen.

Orkesterin sekä Philharmonia Voicesin ja Rodolfus-kuoron yhteistyö pelasi Salosen johdolla erinomaisesti, ja illan aikana saatiin kuulla monia Ravelin sointien ja rytmien upeita toteutuksia. Jopa käyrätorvien monesti korkealle kipuavista osuuksista suurin osa soi puhtaan kauniisti. Todella palkitseva ilta.

— Jari Kallio 

Philharmonia Orchestra
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Pierre-Laurent Aimard, piano
Philharmonia Voices
Rodolfus-kuoro

Igor Stravinsky: Chant funèbre (Pogrebal’naja Pesnja), Op. 5 (Britannian kantaesitys)
György Ligeti: Pianokonsertto
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe

Royal Festival Hall, Lontoo
Su 19.2.2017, klo 19.30

Olli Virtaperkon Romer’s Gap Teoston palkintoehdokkaana

Teosto-palkintoehdokkaiksi on valittu tänä vuonna kuusi teosta. Vuodesta 2003 lähtien jaettu Teosto-palkinto on yksi Pohjoismaiden suurimpia taidepalkintoja. Jos palkinnon saa yksi teos tai teoskokonaisuus, palkintosumma on 25 000 euroa. Jos palkinto jaetaan useamman teoksen kesken, palkintosumma on enintään 40 000 euroa.

”Ehdokkaat edustavat useita eri musiikkilajeja ja tyylejä, mikä on hyvä osoitus siitä, miten monipuolisesti Suomessa tehdään ja julkaistaan musiikkia yhden vuoden aikana”, toteaa ehdokasteokset valinneen esiraadin varapuheenjohtaja, musiikkitoimittaja Susanna Vainiola.

”Teosto-palkinnon valintaprosessin erityispiirre on, että musiikin eri genret ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla. Esiraadin jäsenenä joutuu pois oman musiikkimakunsa mukavuusalueelta ja myös kohtaamaan omia ennakkoluulojaan, mikä tekee työskentelystä erittäin mielenkiintoista ja avartavaa. Varmaan jokainen meistä raatilaisista löysi kuuntelu-urakan aikana myös itselleen uutta ja mieleistä musiikkia, Vainiola jatkaa.

Ehdokkaana olevat teokset ja teoskokonaisuudet on julkaistu tai kantaesitetty vuoden 2016 aikana.

Esiraadin valitsemat Teosto-palkintoehdokkaat perusteluineen (aakkosjärjestyksessä teoksen nimen mukaan):

Adrian – The Hearing
Ringa Mannerin
sävellykset ja sanoitukset sekä Ringa Mannerin ja Pasi Viitasen sovitukset The Hearingin levyllä Adrian.
Tasapainoinen, onnistunut kokonaisuus, jossa Ringa Manner on löytänyt oman luontevan kielensä. Orgaanismekaaninen kokonaisuus, joka muistuttaa lajityypin perinteestä ja samalla kuulostaa omanlaiseltaan.

Agartha – Oddarrang
Lasse Lindgrenin
, Olavi Louhivuoren ja Osmo Ikosen sävellykset ja Oddarrangin sovitukset levyllä Agartha.
Genrerajoista piittaamaton, omalakinen teos, joka sitoo lankansa ehyeksi kudelmaksi. Hengittävä, hypnoottinen kokonaisuus, kuin elävä organismi.

Amen 1 ja Amen 2 – Mikko Joensuu
Mikko Joensuun sävellykset, sanoitukset ja sovitukset levyillä Amen 1 ja Amen 2.
Mikko Joensuu kutsuu kuulijan mukaansa henkilökohtaiselle matkalleen. Hän hyödyntää niin juurimusiikin kuin elektronisen nykymusiikin keinoja ja luo niistä uutta. Amen-teokset kehittyvät  kokonaisuuden osasta toiseen, ja instrumentaatio elää luontevasti mukana.

Autioilla rannoilla – Edu Kettunen
Edu Kettusen sävellykset, sanoitukset ja sovitukset levyllä Autioilla rannoilla.
Musiikin käsityöläisen mestarinäyte, jonka lauluissa kiteytyy pitkän uran tuoma varmuus. Pienin elein kerrotut suuret tarinat kuljettavat ympäri maailmaa. Sanat istuvat musiikkiin saumattomasti.

Romer’s Gap – Olli Virtaperko
Olli Virtaperkon konsertto sähköisesti vahvistetulle sellolle ja orkesterille.
Tyylipuhdas konsertto, joka venyttää dynamiikan äärimmilleen. Teos liikkuu suvereenisti rankan särön ja sinfonisen kauneuden välillä. Virtaperkon sävellys antaa vahvistetun sellon mouruta kuin suuri eläin.

Värähtelijä – Oranssi Pazuzu
Toni ”Ontto” Hietamäen
sanoitukset sekä Oranssi Pazuzu -yhtyeen sävellykset ja sovitukset levyllä Värähtelijä.
Värähtelijä ottaa lähtökohdakseen mustan metallin, mutta laajentaa palettia määrätietoisesti ja ennakkoluulottomasti. Intensiivinen trippi hengittää pitkissä kaarissa ilman kiireen tuntua.

Teosto-palkinnolla palkitaan rohkeita, omaperäisiä ja innovatiivisia teoksia

Teosto-palkinnolla musiikintekijät ja -kustantajat nostavat vuosittain esiin rohkeita, omaperäisiä ja innovatiivisia kotimaisia sävelteoksia. Tänä vuonna tunnustuspalkinto jaetaan 14. kerran.

Palkinto jaetaan 1–4 teokselle tai teoskokonaisuudelle, ja palkintosumma on enintään 40 000 euroa. Jos palkinnon saa vain yksi teos tai teoskokonaisuus, palkinto on 25 000 euroa. Teokset voivat edustaa mitä tahansa musiikin lajia, ja niiden pitää olla edellisen palkintokauden jälkeistä tuotantoa.

Esiraadin ja juryn kokoonpano

Palkintoehdokkaat on valinnut esiraati, johon kuuluivat tänä vuonna säveltäjä Pekka Kuusisto (esiraadin pj), päätoimittaja Mikko Meriläinen, toimittaja Susanna Vainiola, Avanti!-orkesterin toiminnanjohtaja Maati Rehor, toimittaja Tove Djupsjöbacka, muusikko Pekka Kuorikoski ja toimittaja Jaani Länsiö.

Palkinnon saajan tai saajat ehdokkaiden joukosta valitsee nelihenkinen jury, johon kuuluvat kaupallisen radion emerita, Senior Advisor Leena Puntila (raadin pj), Flow Festivalin toimitusjohtaja Suvi Kallio sekä viime vuonna Teosto-palkinnolla palkitut säveltäjä Antti Auvinen (kamariooppera Autuus) ja sanoittaja-säveltäjä Henri ’Paperi T’ Pulkkinen (Paperi T: Malarian pelko). Päätös julkistetaan Musiikkitalon Ravintolassa torstaina 20.4. pidettävässä tilaisuudessa.

arvio: Mannerheimin linjalla – sävelin

mannerheimporr3

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Marsalkka Mannerheimin syntymästä. On syytä juhlimiseen, myös siksi että hän on ihan oikeasti yksi suomalaisen kulttuurin kiehtovimpia ja edelleenkin arvoituksellisimpia hahmoja. Todella hänestä jatkuvasti ilmestyvän runsaan kirjallisuuden arvoinen ja edelleen kaiken hänestä kirjoitetun ylittävä hahmo.

Musiikki oli olennainen osa hänen elämäänsä, henkinen voimavara vaikeina aikoina. Siksi Mannerheim-säätiön, Perinnesäätiön, Mannerheim-museon ja kaikkien asianosaisten tahojen ajatus järjestää musiikkikavalkadi, joka seurasi hänen vaiheitaan, oli aivan loistava. Musiikki oli osa Mannerheimin kuuluisaa non-verbaalia johtamista. Mutta hänen musiikkimaksunsa oli täysin klassinen. Konsertit, joita hän pakotti kenraalinsa kuuntelemaan Mikkelin Päämajassa sodan aikana sisälsivät Beethovenin sinfonioita. Heikki A. Reenpää kertoi allekirjoittaneelle, että kerran Mannerheim kysyi: ”Mikä se on se Lili Marleen, kun kaikki puhuvat siitä”. Hän ei ollut koskaan kuullut. Sovittiin, että Yleisradio lähettäisi iskelmän tiettynä päivänä ja tiettynä kellonaikana. Näin Mannerheim sai kuulla sävelmän; mitä hän siitä ajatteli, sitä ei tiedetä.

Mannerheim ei saanut erityistä musiikkikasvatusta. Hänen sisarensa kyllä soittivat pianoa, mutta ottiko Carl Gustaf myös tunteja sitä ei oikein tiedetä. Joka tapauksessa musiikki oli hänelle tärkeää ja etenkin Pietarin Chevalier-kaartin aikoina. Siellä upseerien koulutuksen esteettisestä puolesta huolehdittiin, ja kaartilaiset komennettiin usein seuraamaan balettia ja oopperaa, sekä keisarillisiin tanssiaisiin kavaljeereiksi; päivällisten menuihin painettiin runsaan kuvituksen ohella aina myös musiikkohjelma, jossa oli tuon kauden ooppera- ja salonkimusiikkia.

mannerheimporr2

Finlandia-talo oli aivan täynnä Mannerheim konsertissa, jonka päätoteuttaja oli erinomaisen tason saavuttanut Kaartin soittokunta musiikkimajuri Pasi-Heikki Mikkolan johdolla. Päälaulusolisti oli itseoikeutetusti ruotsalainen oopperalaulajatar Tove Dahlberg, jonka isoisoäiti oli Mannerheimin serkku.

Konsertti alkoi Uudenmaan rakuunarykmentin kunniamarssilla, joka tunnetaan laajemmin 30-vuotisen sodan marssina. Monelle tulivat omat armeija-ajat mieleen. Kenraalimajuri Juha Pekka Liikola toivotti yleisön tervetulleeksi ja toimi juontajana. Ensimmäinen numero oli laulu Flickan kom ifrån sin älsklings möte, muttei suinkaan Sibeliuksen, vaan Wilhelm Stenhammarin säveltämänä. Hieno lyyrinen lied, mutta valitettavasti siitä puuttui kokonaan Runebergin runon balladinomaisuus, joka on Sibeliuksella niin vaikuttava.

Laulua seurasi Oskar Merikannon Där björkarna susa, jonka Tove Dahlberg esitti samoin kuin myöhemmin Lili Marleenin – amerikkalaiseen tyyliin. Se toi mieleen Barbara Streisandin.

Seurasi orkesterinumeroita: Suppén alkusoitto, Boieldieun Chevalier-kaartin kunniamarssi, joka oli mielenkiintoinen tuttavuus, ja Tshaikovskin kuolematon kukkaisvalssi Pähkinänsärkijästä – teos joka ei ehkä ihan ole edukseen puhallinyhtyesovituksena.

Seuraava numero oli yksi illan jännittävimpäi: tiibetinbuddhalaista musiikkia alkuperäissoittimin. Mannerheim kuvasi tätä musiikkia vaikuttavasti Aasian matkan päiväkirjassaan. Ikävä kyllä esitys oli kovin lyhyt, tätä olisi kuullut pidempäänkin.

Oginskin poloneesi sopi ohjelmaan oivallisesti viittauksena marsalkan Puolan aikaan.

Sibeliuksen Jääkärimarssi yleensä villitsee aina suomalaisyleisön. Muuan brittiläinen Sibelius-kirjailija väittää sen meloldian olevan musically insignificant. Hän ei ole sitä tutkinut. Duuri ja molli vuorottelevat siinä taitavasti, ja erityisesti loppupuolella dramaattiset tauot ja fermaatit huipentavat sen. Jos niitä hieman markkeeraa niin ei tarvitse ylimääräisiä aksentteja kuoroon. Tempo olisi voinut olla aavistuksen verran reippaampi (tempomerkintä on rasch, hurtigt). Kadettien kuoro soi jylhästi.

Ilmari Kiannon runon Valkoiselle kenraalille luki eläytyen Lars Svedberg. Runossa on myös huumoria, kuten joka säkeen lopussa toistuva ”Terve!”

Selim Palmgrenin Mannerheim-marssia kuulee äärimmäisen harvoin, se on eloisa ja välttää liikaa arvokkuutta. Sibeliuksen Promootiomarssi on tuttu kaikille Helsingin yliopiston promootioihin osallistuneille; se kestää kyllä kulutuksen ts. että sitä soitetaan kulkuemusiikkina sata kertaa peräkkäin. Sibeliuksen Partiomarssi, never heard, mutta syytä ottaa esille.

Folke Gräsbeckin soittama Sibeliuksen Morceau romantique sur un motif de M. Jacob Julin saavutti suuren suosion ja tämä pieni kappale on aina kuulemisen arvoinen. Christina Indrenius-Zalewska, Julinin sukua, on siitä kertonut tarinoita. Sibeliuksen Säv säv susa oli parasta Tove Dahlbergia, sangen eläytyvä tulkinta, joka hidasti lopussa rohkeasti tempoa.

Aimo Mustosen ja Sillanpään marssilaulu on suomalaisyleisön ehdoton suosikki, monien illanistujaisten yhteislaulu yhä vieläkin. Se sopi niinikään mainiosti Kadettikuorolle. Artturi Ropen Marsalkan hopeatorvet syntyi sota-aikana. Se on juhlavaa fanfaarimusiikkia, joka pitäytyy ehkä hieman liian pitkään toonikan murretulle perussoinnulle. George de Godzinskyn Äänisen aallot kappaleessa lauloi kaunisäänisesti ja oikeana ’tyyppinä’ ilmavoimien nuori kadetti Raafael Virtanen. Tämän jälkeen seurasi Lili Marleen, josta jo puhuttiin. Lopuksi kuunneltiin istualtaan Porilaisten marssi ja aivan lopuksi Suomen valkoisen kaartin kunniamarssi. Patrioottishenkinen tilaisuus päättyi, kun yleisö marssi salista nuorten partiolaisten muodostamaa kunniakujaa pitkin.

— Eero Tarasti

Mannerheim 150 vuotta -konsertti
Finlandia-talo, 15.02.2017

 

Jevgeni Onegin Kansallisoopperassa

kuva © Suomen Kansallisooppera

kuva © Suomen Kansallisooppera

Pjotr Tšaikovskin täyttymättömän kaipuun oopperaklassikko nostaa esille hämmästyttävän ajankohtaisen teeman: kuinka vaikeaa on osata tarttua onneensa juuri silloin, kun se on kohdalla? Uuden tuotannon ensi-ilta Kansallisoopperassa on 17. maaliskuuta 2017.

Jevgeni Oneginin tarina perustuu Aleksandr Puškinin samannimiseen runoteokseen. Tatjana rakastuu Oneginiin ja kirjoittaa kirjeen, mutta Onegin ei välitä hänestä. Olga taas on saanut Lenskin rakkauden, mutta onni päättyy kohtalokkaaseen kaksintaisteluun Oneginin kanssa. Vuosia myöhemmin Onegin palaa ja näkee Tatjanan avioituneen Greminin kanssa. Onegin tunnustaa rakkautensa Tatjanalle, mutta silloin on jo liian myöhäistä.

Ohjauksesta, lavastuksesta ja valaistuksesta vastaa sveitsiläinen Marco Arturo Marelli, jonka Jevgeni Onegin -tulkinnassa keskeistä on kaipaus ja nuorten tunteiden hehku. Onegin muistelee elämäänsä, vääriä ratkaisuja ja nuoruutta, jota ei voi saada takaisin. ”Jevgeni Onegin oli aikanaan jotain aivan uutta: se näytti todellisia nuoria ihmisiä tunteineen, kaipauksineen, pettymyksineen ja epäilyksineen. Jokainen meistä on kokenut jotain samaa. Se tekee Jevgeni Oneginista niin pohjattoman arvokkaan”, Marelli tiivistää.

Marellin kädenjälki on nähty Kansallisoopperassa aiemmin mm. teoksissa Lepakko, Ruusuritari ja Falstaff. Puvustuksen on suunnitellut Dagmar Niefind. Orkesteria johtaa venäläislähtöinen kapellimestari Mikhail Agrest, joka on johtanut Kansallisoopperassa aiemmin La Bohèmen esityksiä kaksi vuotta sitten ja vieraillut viime vuosina myös balettikapellimestarina.

Solisteina Oneginin roolissa vuorottelevat Josef Wagner ja Olli Tuovinen. Tatjanan roolissa nähdään venäläissopraanot Olesya Golovneva ja Elena Stikhina. Larinan roolissa laulaa hiljattain Wagner-seuran Bayreuth-stipendin saanut mezzosopraano Anu Ontronen. Muissa rooleissa nähdään kattava joukko suomalaissolisteja, muiden muassa Niina Keitel, Tuomas Katajala, Jussi Myllys, Jyrki Korhonen ja Nicholas Söderlund.

Pjotr Tšaikovski: Jevgeni Onegin
Ensi-ilta Suomen kansallisoopperassa 17.3.2017 klo 19
Muut esitykset: 22.3., 25.3., 31.3., 6.4., 18.4., 21.4., 28.4., 3.5. ja 5.5.