Karita Mattila. Kuva © Marica Rosengård.
Muuan ranskalainen tutkija (Michel Sogny) julkaisi aikoinaan 1970-luvulla kirjan otsakkeella L’admiration créatrice, luova haltioituminen; se käsitteli oikeastaan Franz Lisztiä, mutta siitä ei ole pitkä matka Wagneriin ja Valkyyriaan, jonka ’riviteemaa’ Liszt lainasi mm. Faust-sinfoniassaan.
Joka tapauksessa Radion sinfoniaorkesterin kauden avajaiskonsertti Hannu Linnun johdolla sai yleisön paikan päällä kuin sitten torstaina TV:n ääressä hurmokseen. Linnun tavassa johtaa on ehkä jotain samaa kuin Gustav Mahlerilla, hyvin älykästä, vakavaa, kurinanalaista, rytmisesti iskevää ja tarkkaa, myös kokonaismuotoa dominoivaa. Hauskalla tavalla hän oli jo edellä kuullussa Mozartin Linziläisessä sinfoniassa korostanut marssi-topoksia ja kohottanut viimeisten tahtien yllätyksen riemukkaaseen huipennukseen. Mozartilla ei tosiaan tiedä koskaan mitä tulee seuraavaksi. Sen takia olen rohjennut käyttää hänestä termiä ’jatkuva avantgarde’.
Mutta Wagnerissa Lintu noudatti Richard Straussin periaatetta: Bedenke, dass du nicht zu deinem Vergnügen musizierst, sondern zu Freude deiner Zuhörer (Ajattele, ettet musisoi omaksi huviksesi, vaan kuulijoittesi iloksi). Valkyyrian 1. näytös on kiitollinen myös konserttilavalla. Tietenkin eräät johtoaiheet viittaavat suoraan siihen, mitä näkyy näyttämöllä, esim miekka-aihe, mutta toisaalta aiheet ovat myös ikonisesti niin painokkaista, ettei paljoa tarvita mielikuvitusta niiden olemuksen tavoittamiseksi.
Ilta oli paitsi orkesterin tietenkin laulajien, Karita Mattilan (Sieglinde) , Simon O’Neillin (Siegmund) ja Mika Kareksen (Hunding). Karita Mattila on uransa huipulla, häntä voi verrata enää vain historian kirkkaimpiin Wagner-sopraanotähtiin kuten Martha Mödliin, Astrid Varnayhin, Kirsten Flagstadiin ja Birgit Nilssoniin tai Anita Välkkiin. Mutta sanoisin, että kellään edellä mainituista ei ole äänessään niin laajaa kirjoa erilaisia kvaliteetteja ja sävyjä; se soi täydellisesti kaikissa rekistereissä ja kuvioissa. Voi olla että joillakin on vielä enemmän orkesterin ylittävää volyymia, mutta Mattilan ääni soi fortessakin aina kauniisti, kuin bel canto, jota Wagner ihaili. Mattilalla on myös loistava itse tekstin tulkinta, pitäisi aivan analysoida libreton fonetiikkaa, sen vokaaleja, jotka ovat millloin tummia milloin heleitä. Mattila huomaa kaikki nuo nyanssit.
Simon O’Neill oli itselleni ensi tuttavuus, Hieman hätkähdin, kun hän aloitti hyvin kuuluvasti: Hier muss ich rasten (tässä minun täytyy levätä) ts. rynnätessään lavalle lopen uupuneena. Mutta sitten tajusin, että hän sopeutti äänensä Musiikkitalon erityiseen akustiikkaan niin kuin muutkin laulajat. Muistan kun aikoinaan salin avajaisissa keskellä ylhäällä katsomossa ei Soile Isokosken laulusta kuulunut juuri mitään. O’Neillin Siegmund oli täysin unohtumaton, se kuulosti nuoren miehen ääneltä; en ole kenenkään kuullut pidättävän huutoa Wälse niin pitkään ja niin painokkaasti. Koko oopperan kuuluisa hitti-aaria Winterstürme wichen dem Wonnemond, jota tietenkin kaikki wagneriaanit odottavat, muodostui ainutlaatuiseksi. Tämän aarian ylittämätön malli on tietenkin Max Lorenzin äänite Berliinistä vuodelta 1926 – nimittäin hän tajuaa, että laulun esikuva on Schubertin lied, ehdoton volksthümliche, kansanlaulunomainen lyyrisyys. Sitä ei saa forseerata, muuten se on pilalla. Mika Kares taas loi Hundingista erittäin uskottavan, synkän roolihahmon, hän on niinikään aikamme suuria Wagner-bassoja.
Kun lavalla on näin säteilyvoimaisia laulajia, on tietenkin vaara, että he varastavat kaiken huomion oman äänensä loistolle. Näinhän ei saa käydä Wagnerilla. Muistan kun esim. Bayreuthissa Ruggiero Raimondi lauloi Parsifalia yleisölle eikä draaman muille henkilöille. Wagnerilla laulu on aina osa draamaa. Erityisen ihailtava oli Karita Mattilan kyky jäsentää ja rakentaa rooli koko näytöksen kattavan jännitteen varaan ja saavuttaa näin maksimaalinen teatraalinen ilmeikkyys. Onko Wagner ensi sijassa sinfoniaa vai teatteria? Ikuinen kysymys! Keskiviikkona istuin permannon K-katsomossa oikealla, eturivissä, hieman sivussa siis, mutta kuuluvuus oli silti erinomainen. Hieman tuntui kuin Lintu olisi erityisesti huolehtinut Siegmndin sisääntuloista, mutta jättänyt Sieglinden rauhaan. Mutta TV-versiossa, jossa kamerat näyttivät kuvaa edestä, huomasin ettei näin ollutkaan. Harvinaisen osuvasti orkesterin koloriitti muuttuu kevään yhtäkkiä puhjetessa Hunding majaan, se on tämän draaman peripetia. Wagnerin oopperahan on lopulta yritys palauttaa antiikin tragedian laulu ja ilmaisu. Me emme tiedä millaista se oli mutta voimme kuvitella , että Wagner pääsi omilla keinoillaan melko lähelle ideaalia. Tämä tuli mieleeni kun pari viikkoa sitten tuli Bayreuthista suorana lähetyksenä mm. Valkyyria. Odotamme nyt näitä kolmea laulajaamme myös muissa suurissa Wagner-rooleissa. Voi vain huokaista haltioituneena, avec admiration créatrice, millainen Karita Mattila olisikaan Brünnhildenä.
— Eero Tarasti
Musiikkitalo, keskiviikko 7.9.2016 klo 19.00
Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Karita Mattila, sopraano
Simon O’Neill, tenori
Mika Kares, basso
W. A. Mozart: Sinfonia nro 36, K 425 “Linziläinen”
Richard Wagner: Valkyyria, 1. näytös
