Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon huikkaama ”Jennah’sta on moneksi” on varsin varovainen ilmaus kuvaamaan Jennah Vainion tiistaista sävellyskonserttia Musiikkitalon Camerata-salissa. Konsertin kaksitoista vuotta kattava kirjo haastoi monipuolisuudessaan. Samalla viidessä kokoonpanoiltaan illan mittaan kasvavassa teoksessa oli havaittavissa selkeä kehityskaari kohti Zagrosin tilaamaa, laajaa instrumentaaliteatterinomaista La Mort d’Aphroditea (ke, 2012). Dramaturgisesti kekseliäs, tarinankerronnaltaan illan pidättymättömin teos on paljon velkaa, ehkä jopa liikaakin, konsertissa kuultujen Vainion aikaisempien teoksien hillitymmälle, hiotummalle ilmaisulle ja ajankäytölle. Tämä kontrasti oli kuitenkin omiaan luomaan jännitettä teosten välille, ja pitämään sangen runsaslukuisen yleisön kiinnostusta yllä.
Konsertin aloittaneet kaksi pientä kappaletta, Hanna Kinnusen esittämä Magma Moon (2000) soolohuilulle ja viulu-fagotti-duo Broomstick (2006), jossa Hannu Vasara ja Asko Padinki dialogoivat sujuvasti ja tasapainoisesti, aurasivat tietä kohti illan hienosyisempiä teoksia: klarinettikvartettoa The Comet (2004) ja Winterborn-dektettiä (2007-08). Edellinen käsittelee H. C. Andersenin samannimistä satua, ja pyrkii Vainion sanoin ”yleisen tunnelman tasolla kuvailemaan sadun psykologiaa”. Sadun komeetan syklisyys toisintuu kvarteton muodossa: läpi koko teoksen koherentti harmoninen materiaali palaa orjallisesti yhä uudestaan alkupisteeseensä. Vainio pystyy näin tiiviin reviirin sisällä löytämään kaikenlaisia kiinnostavia luolastoja ja piilopaikkoja, ja leikkii kekseliäästi soitintenvälisellä koordinaatiolla. Zagroksen Päivi Kiljala, Hannu Vasara, sellisti Christian Fagerström ja pianisti Risto-Matti Marin loistivatkin saumattomalla yhteissoitollaan.
Winterborn on liian tulinen ja kupliva ollakseen hyinen talvinen runoelma, ellei sitten hiljaisen vuodenajan elementit näyttäydy Vainiolle kirpeinä ja voimakkaina. Teos etenee paikoin huumaavalla vauhdilla ja suurilla eleillä eteenpäin Stravinskyn, Rautavaaran ja Lindbergin viitoittamaa tietä, mutta yhä omintakeisemmin Vainiomaiseen tyyliin. Vierustoverini vannoi kuulleensa vaikutteita Metallicasta, enkä epäile Vainiolle tärkeiden metallimusiikin ja sen ala-genreiden läsnäoloa teoksen uumenissa. Teoksen kolmijaottelu peittyy kokonaisuuden saumattomaan draiviin – josta suuri kiitos nuoren kapellimestari Mikk Murdveen armottomalle rytmitajulle – joka pitää villien melodisten kuvioiden läpi vedettävän kuulijan hyvin pihdeissään.
Thunderbirds- ja varhaisia Bond-leffakytköksiä mieleentuova La Mort d’Aphrodite on teatteria ilman näyttelijöitä. Olemme ehkä tyylillisesti siirtyneet Winterbornista neonvalaistuun naapurihuoneeseen, mutta Vainion ilmeinen kyky kertoa tarinaa luontevasti ja tilannetajuisesti saa nyt illan aikana ennenkuulumatonta hohdokkuutta. Tämä ensisijaisesti siksi, että mielestäni teos – se, miten vertauskuva rakkauden kuihtumisesta ja uudelleensyntymisestä on musiikillisesti toteutettu – tahtoo haljeta liitoksistaan; se haluaa hypätä katon läpi ja sinkoa leiskuvia pyörteitänsä. Säveltäjä päästääkin olentonsa enemmän valloilleen kuin illan aikaisemmissa teoksissa, mutta jää pidättyvästi katonrajaan. Jäin kaipaamaan päätösteoksessa ehkä sitä samaa raakaa revittelyä ja pelottomuutta, mikä paistoi illan yllätysencoressa, Yngwie Malmsteenin Far Beyond the Sunissa, säveltäjän sovituksena pianolle ja saksofonille.
Illan tyyli- ja dynamiikkakirjo oli hämmästyttävän laaja. Vainio on kulkenut pitkän matkan lyhyessä ajassa. Muodokkaassa konsertissa oli kaarta ja käyrää, hohtoa – ja ennen muuta hauskaa.
Suomi osaa juhlia sankareitaan, kunhan on ne ensin tunnistanut. Aikamme rakastetuin musiikin menestystarina näyttäisi tällä hetkellä olevan sunnuntaina 60 vuotta täyttänyt Kaija Saariaho. Säveltäjän tietävät kaikki, häneen on helppo samastua ja häntä on helppo ihailla: herkkä mutta suorapuheinen, älykäs mutta nöyrä – naurunalaisena pidetystä friikistä tinkimättömyydellä, rohkeilla ratkaisuilla ja vahvalla omalla äänellä kansainväliseksi suuruudeksi noussut suomalaisnainen. Mutta tarvitseeko laajasti saatavilla oleva Saariahon musiikki oman festivaalin, vai olisiko 50 000 apurahaeuroa voinut käyttää paremmin? Kolmessa päivässä juhlitulla rahallahan olisi luotu paljon uutta säveltaidetta ja autettu varjoon jätettyä nuorempaa polvea esiin. 
Sunnuntaina 14.10. kuusikymmentä vuotta täyttänyttä Kaija Saariahoa juhlittiin Sibelius-Akatemian järjestämällä festivaalilla, jonka ohjelmaan kuului perjantaina esitetty, Rax Rinnekankaan ohjaama Sielun linna -elokuva (Château de l’âme, 2004), lauantain tutkimussymposium ja sunnuntain Voices, Spaces, Senses -konserttisarja. Tämä artikkeli kertoo lauantain tunnelmista. 
Radion sinfoniaorkesteri, kapellimestari Esa-Pekka Salonen ja klaveristi Robert Levin antoivat Musiikkitalossa keskiviikkona vauhdikkaan ja huolettoman hymyilevän Beethoven-illan.
Alkysyksyn musiikkimatkani suuntautui Berliiniin. Syyskuun lopun matkapäiville loksahti kuin sattumalta mahdollisuus nähdä kaikkien keskeisten oopperatalojen produktioita, mikä houkutteli kirjoittamaan matkasta reportaasin – Ville Kompan tuoreeseen