Avauksia-festivaalin konsertti Lahden Felix Krohn -salissa 12.11. klo 19.00
Aleksandar Madzar, piano
Liszt: Années de pèlerinage, toinen vuosi
Schumann: Kinderszenen
Ravel: Gaspard de la Nuit
Lahden Avauksia-festivaaleilla musiikin ja kuvataiteen monimutkainen kytkös nousee esiin eri puolilla. Tätä suhdetta kuvittaa kokonaisuudessaan liettualaisen säveltäjä-maalari Mikalojus Konstantinas ?iurlioniksen vähän tunnetulle työlle omistettu konserttikokonaisuus, ja festivaalin uuden musiikin konsertti hahmotti musiikkia värein ja muodoin. Taiteidenvälisyys oli vahvana teemana myös serbialaislähtöisen pianisti Aleksandar Madzarin romanttisten pianoteosten resitaalissa lauantaina.
1800-luku oli tunnetusti taiteidenvälisyyden kulta-aikaa. Pianomusiikissa ennen kaikkea Franz Liszt ja Robert Schumann hakivat voimakasta innoitusta naapuritaiteista. Avauksia-festivaalin yhtenä punaisena lankana oli juhlavuottaan viettävän Lisztin laajan syklin Années de pèlerinage (Vaellusvuodet) esittäminen kokonaisuudessaan, ja Madzarille päätyneessä Italiaan sijoittuvassa toisessa kirjassa suhde kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen onkin mitä keskeisimmässä roolissa, kun Liszt musiikillistaa taiteiden maata muun muassa Rafaelin ja Petrarcan avulla.
Kaikki konsertin teokset kuuluivat romanttisen pianon ydinohjelmistoon, mutta mistään klassikkokimarasta ei Madzarin konsertissa ollut tietoakaan. Lisztin pyhiinvaelluskirja, Schumannin Lapsikuvat ja Maurice Ravelin Gaspard de la Nuit ovat kaikki laajoja sarjoja, ja Madzar muovasi teoksista ninenomaan kokonaisuuksia kärsivällisen maalarin elkein. Hänen otteensa pianoon oli jylhän ja pehmeän lineaarinen, sointi vuolas ja antoisa. Ennen kaikkea huomio oli kaiken aikaa pitkissä linjoissa ja kokonaisuudessa, minkä ansiosta sarjat hahmottuivat harvinaisen eheinä. Tulkinta tapahtui laajoissa, eteenpäin pyrkivissä kaarissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut muodon tai dynaamisuuden ylikorostumista: pikemminkin kyse oli freskomaalarin isosta, hallitusta mutta vivahteikkaasta siveltimestä.
Lisztin Italia piirtyi esiin voimakkain, valoisin muodoin, joille arkkiluuttumaiset, säteilevät arpeggiot antoivat harmonista värikylläisyyttä. Etenkin sarjan alkupuolella tyylin riskinä oli kuitenkin raskaus ja jopa junnaavuus tai crescendojen äkkinäisyys. Dante-sonaatti sen sijaan kajahti täyteläisen hallittuna, ja dynaamiset vaihtelut asettuivat kohdalleen. Madzar antoi soinnille paljon tilaa ja käytteli pedaalia anteliaasti mutta hienostuneesti, mikä antoi sointiin isoutta ja romanttisen maalaustaiteen värimaailman paksuutta ja läpikuultavuutta. Untuvamaisiin pianissimoihin Madzar sekoitti lempeää valohämyä leikkittelemällä hitaiden pedaanlinnostojen jättämillä jälkiäänillä.
Schumannin Kinderszenen soi Madzarin käsissä kauniina iltasatumaisena kuvasarjana. Tunnelman jatkuvuus ja väripaletin yhtenevyys liitettynä hellään, kuin vaivihkaa intohimoiseksi kasvavaan myötäelämiseen loihti teoksesta pyöreiden vinjettien kokonaisuuden sen sijaan että jokaiseen hetkeen olisi yritetty ladata elämää suurempaa intensiteettiä. Näin myös miellyttävästi korostui sarjan rakentuminen tiettyjen sävelaiheiden samuuteen.
Kun siirryttiin täysromantiikasta Raveliin, myös Madzarin käsi pehmeni impressionistisemmaksi ja letkeämmäksi. Ravelin Gaspard de la Nuit kuvittaa kolme runoa Aloysius Bertrandin samannimisestä omaperäisestä proosarunokokoelmasta (1842), jossa kuvallisuus ja kuvataiteellinen innoitus on merkittävää. ”Ondine”, ”Le Gibet” (Hirsipuu) ja ”Scarbo” ovat musiikillisia tulkintoja runoista, jotka pyrkivät olemaan kuin kuvasommitelmia. Impressionistisempi ote merkitsi itse asiassa siirtymistä öljymaalaamisesta viivapiirrokseen: pisaroista muodostuvan vedenneidon, uhkaavan, jännittyneen hirsipuuasetelman ja hirmuisan Scarbo-vainolaisen kuvat hahmoteltiin hallituin, energisin viivoin kuin eloisassa lyijykynäpiirroksessa. Vedenneito vipatti ja värisi elävästi, mutta suuret melodialinjat, ääriviivat, erottuivat puhtaina. Hirsipuu kellui valkoisessa aavemaisuudessaan sitkoisin, pitkin vedoin. Madzar kannatteli mystistä maisemaa kuin yhtenä katkeamattomana virkkeenä kyeten yhdistämään melodia-aiheiden miniatyyrisyyden kokonaisuuden horisontaalisuuteen.
Scarbossa Ravel halusi omien sanojensa mukaan tehdä karikatyyrin romantiikasta. Ylenpalttisessa eksoottisessa pyörityksessä Ravel samalla summasi yllättävän osuvasti Bertrandin runoja luonnehtivan romanttisen tyyppikuvaston ryöstöviljelyn. Sekä Bertrandilla että Ravelilla kyse ei kuitenkaan ole vahvasta ironisuudesta vaan pikemminkin etäisyyden ottamisesta. Scarbon tempoilevat vyöryt käsitellään ikään kuin matkan päästä. Madzar jätti virtuoosisen näyttämisen sikseen ja käsitteli rytmiä taidokkaasti kokonaisuuteen suhteututtuina kuvioina. Hän osasi olla suorasanainen silloin kun kappale sitä vaati, mutta toisaalta päästää demoniset voimat valloilleen juuri oikeissa kohdissa. Myöskään mystisiä aavisteluja ei pilattu malttamattomalla kopistelulla, vaan odottavat hetket luotiin kutittelevina sumeina murinoina. Myös ylimääräisessä, Ravelin Miroirs-sarjan avaavassa ”Noctuelles”-kappaleessa Madzar malttoi pitää yöperhosten lennon eloisana, luontevana pyrähtelynä hektisen viuhunan sijaan.
