Monthly Archives: helmikuu 2011

On hienoa, että Johan Tallgrenin luotsaama Musica Nova tarjoaa mahdollisuuden uppoutua nykymusiikin virtauksiin omien vahvojen traditioidemme ulkopuolella. Tämänkertaisena teemana on saksalainen uusi musiikki, joka Nova-katsauksen perusteella poikkeaakin aika tavalla kotimaisesta ilmaisustamme. Itselleni on kuuden konsertin jälkeen alkanut tulla ähky, sen verran raskasmieliseksi ja tummasävyiseksi olen valikoiman enimmäkseen kokenut.

Oiva kölniläinen kokoonpano musikFabrik ilahdutti ja mietitytti tiistaina ääni-installaatiolla Tiere sitzen nicht, joka on yhtyeen sekä säveltäjien Enno Poppe ja Wolfgang Heiniger kollektiivinen aikaansaannos. Kerroksiin rakennetulla lavalla eivät ihmisetkään juuri ehtineet istuskelemaan, kun viisitoista soittajaa juoksenteli ympäri lavaa tuottaen jäsenneltyä improvisaatiota parinsadan perinteisen instrumentin ja muun äänilähteen keinoin.

Esitys alkoi todella lupaavasti. Pimeässä hohtaneet, kitaravahvistimien valoiksi osoittautuneet ”silmät” tuntuivat tarkkailevan mystistä perkussioriittiä filmiprojektorien lepatuksineen. Valojen sytyttyä kuvittelin tarkkailevani hierarkkisin säännöin toimivaa, romun keskellä elävää merkillistä yhteisöä. Näyttämön ylöspano rakennustelineineen toi mieleen Jean-Pierre Jeunet’n futuristiset elokuvat. Aina välillä yhteisön toiminta keskeytyi ulkopuolisen, näkymättömän ”voimahahmon” toimesta.

Tämä teatterillisuus (korviaan pidellen murjottava soittaja, yhtäkkiset säntäilyt soittimen ääreen, kollektiiviset tuijotukset ynnä muut) alkoi reilun tunnin kestäneen esityksen loppua kohden tuntua tarpeettomalta lisältä sinänsä kiinnostavaan musiikilliseen konseptiin, joka voisi kuitenkin hyötyä jalostamisesta.

Soitinvalikoima, johon kuului niin simpukasta tehtyä torvea kuin lintupilliä, toi mieleen John Cagen Water Walkin. Tässä kaikenlaisten äänien rinnakkainelossa perinteiset soittimet alkoivat kuulostaa vähän hassulta – kenties epätavallisia soittotapoja viljelleet esittäjätkin kokivat samoin. Loppupuolen kuorolaulukohtauksessa tuli todetuksi se, minkä aiemminkin olen pannut merkille: ilmaisuvoimassa ja koskettavuudessa ei ole ihmisäänen voittanutta.

Kuulokuvan puolesta parasta antia olivat staattiset jaksot, joissa soittajat malttoivat paneutua yhteen musiikilliseen tilanteeseen. Kun taitteita ohjattiin enimmäkseen joko äänellisin tai kehollisin signaalein, herpaannutti seuraavan muutoksen odottaminen keskittymisen omasta soittimesta lähteviin ääniin. Eräänlaista luovassa hengessä tapahtuvaa kohellusta siis, josta saattoi välillä vaistota esittäjien kokemattomuuden improvisoijina. Pelin säännöillä syntyvässä kollektiivisessa improvisoinnissa ei kuitenkaan konseptina ole mitään vikaa, ja esimerkiksi John Zornin Cobra on toimiva esimerkki.

Keskiviikkoiltana oli kiinnostava kuulla yhtyettä perinteisen konserttiformaatin parissa. Parin ensimmäisen kappaleen aikana ehdin kylläkin jo epäillä omaa asennevikaa, sen verran tympeältä musiikki korviini kuulosti. Mutta pian meno parani ja mieli kirkastui.

Aluksi kantaesitetyssä Gordon Kampen Pickmans Modell -teoksessa impressionistisia ja uusromanttisia tunnelmia kehysti aneeminen, repetitiivinen rytminkäsittely ja Paul Hindemithin mieleen tuova asiallisuus. Hauskaa oli silti ylipäätään saada kuulla käyrätorvelle – fantastisen rikkaalle ja kiehtovalle soittimelle – sävellettyä uutta musiikkia.
Oliver Schneller ehti turhauttaa jo Avantin konsertissa sunnuntaina. Nyt kuullun Aqua Vit:n komposition periaate tuntui olevan ”vähän kustakin”: ideoita tuhlailevaa kiirehtimistä sinänsä kiinnostavista soinneista toisiin. Valopilkku oli yhtyeen värejä kaihtamaton pukeutuminen perinteisen ilottoman mustan sijaan.

Valpastuin heti Enno Poppen Knabenträumen päästyä käyntiin. Kolmiosaisen teoksen ensimmäinen osa hahmottui weberniaanisena pointillismina, toinen maanisen ekstroverttinä lauluna, kolmas Salvatore Sciarrinon mieleen tuoneena sointiväritutkielmana. Instrumentaatiossa melodica, bassoklarinetin multifonit ja starttipistooli elivät sopuisasti rinnan. Toisessa osassa teatterillisena keinovarana voi pitää myös lyömäsoittajien leikkikalutrioa isorummun äärellä – mielestäni tällainen humoristinen soitinteatteri toimii usein edellisillan kaltaista osoittelevampaa paremmin.

Väliajan jälkeen kuullussa Sven-Ingo Kochin teoksessa Der Durchgebohrte lyömäsoitinsolistille ja yhtyeelle hetkelliset villiintymiset eivät rikkoneet meditatiivista tunnelmaa, mikä johtunee sävelaineksen yhtenäisyydestä ja orgaanisuudesta. Sähkökitaran sointi toi musiikkiin persoonallista väriä, samoin kuin kurlutus megafoniin ja muut inhimilliset äänet.

Päätteeksi Arnulf Herrmanin terssien sielunmaisemaa pohtiva Terzenseele ilahdutti suuresti. Ensiosa muistutti Louis Andriessenin hoketuksia, toisessa kauneutta loihti syntetisaattorin mikrotonaalinen viritys. Kolmannen mahtava rytminen energia päättyi syntetisaattorin humoristisen virtuoosiseen, ehkäpä kuudesosasävelin etenevään asteikkoon.

MusikFabrik jätti vaikutelman hienosti yhteen hiileen puhaltavasta nykymusiikkiorkesterista, jonka musisoinnista ei puutu myöskään iloa tai innostusta.

Musica nova Helsinki -festivaalin kolmas päivä oli omistettu kotimaiselle vokaalimusiikille. Helsingin kamarikuoron iltapäiväkonsertissa nimeltä Café Finnland 1 kuulimme kaksi kantaesitystä ja yhden tuoreen kulttiteoksen. Konsertin kolmea säveltäjää yhdistää toisiinsa ainakin se, että heillä kaikilla vokaalimusiikin osuus teosluettelossa on melko vähäinen. Ja mikä heitä erottaa voimakkaimmin toisistaan on suhde tekstiin.

Asko Hyvärisen (s. 1963) Musik des Vergessens -teoksesta välittyy tahto kyseenalaistaa tekstin tai ainakin tietyn tekstin ylivalta sävellyksen identiteetin luojana. Hyvärinen käyttää teoksessaan laajoja tekstiotteita eri kielillä (mm. puolisonsa Hanna Kososen englanniksi kirjoittamia T.S. Eliot mukaelmia), mutta ne kaikki tuntuvat saavat osakseen melko yhdenmukaistavan musiikillisen toteutuksen. Avainfraasina teoksen estetiikkaan ja maailmankuvaan näyttäytyy Susanna Oksasen italiaksi kääntämä ote Hegelin kootuista teoksista, jossa puhutaan moninaisuudesta ja vaihtumisesta (vaihdettavuudesta).
Teoksen loppupuolella juuri italianisoitu Hegel saa lyyrisemmät siivet alleen ja musiikki vapautuu tekstin kahleista, kunnes kapellimestari Nils Schweckendiek katkaisee virran tylysti katki.

Veli-Matti Puumala (s. 1965) on valinnut Halkeama-teoksessaan Hyväristä perinteisemmän suhtautumisen tekstiin: teos perustuu Caj Westerbergin suomentamaan Tomas Tranströmerin niukkasanaiseen runoon nimeltä Sydäntalvi. Puumalan teoksessa runo ja musiikki etsivät yhteistä alkulähdettään, ne sulautuvat symbioottiseksi kudokseksi. Halkeamassa runon äänteistä ja kielikuvista tulee musiikillista materiaalia, säveltäjä antaa tiiviisti pakatulle runolle aikaulottuvuuden. Sydäntalven jäinen maisema jähmettyy kristallinkirkkaiksi diskanttisoinneiksi. Kuoro joutui vaativassa teoksessa melkomoiselle koetukselle, ja ehkäpä hieman lisäharjoitusaikaa olisi vielä tarvittu jotta teoksen hiljainen kauneus olisi välittynyt vieläkin sykähdyttävämmin.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Sampo Haapamäen (s. 1979) massiivinen Maailmamaa kuorolle ja elektroniikalle. Haapamäen teos anarkistisessa hurjuudessaan on ehkä hengeltään lähimpänä saksalaisen kuvataiteilijan Jörg Immendorffin (1945-2007) surrealistisen provokatiivista maalaussarjaa Cafe Deutschland, johon konsertin nimi Café Finnland viittaa. Maailmamaa rikkoo perinteisen kuoroteoksen rajat, se on samanaikaisesti tutkielma massapsykologiasta ja kielellisistä identiteeteistä, rämäpäinen leikki, yleisön panttivangikseen sulkeva rituaali ja ties mitä muuta. Säveltäjän kirjoittama suomenkielinen runo, jota kuoro tulkitsee (kommentoiden tulkintaansa välillä hyvinkin värikkäillä ilmaisuilla), saa vastapelurikseen loputtoman sarjan erikielisiä käännöksiä (mukana niinkin eksoottisia kieliä kuin hausa ja xhosa), jotka kuullaan muokattuina nauhalta. Hyvärisestä poiketen Haapamäki ei pidä yllä tekstiin älyllistä etäisyyttä, vaan hän tarttuu siihen fyysisesti kiinni ja riepottelee ja pusertelee sitä täysin estottomasti. Karnevalistisen ronskilla tavalla teksti ja musiikki survotaan ja kirnutaan yhteiseksi keitokseksi, joka kuplii ja räiskähtelee riemukkaasti, kunnes tietyssä vaiheessa koko teos räjähtää jylisten hajalle.

Maassa, jossa valmistaudutaan Perussuomalaisten voitonmarssiin ja jossa värjötellään todellisten tai kuviteltujen terrori-iskujen pelossa, Maailmamaa on rohkean ajankohtainen kannanotto nuorelta säveltäjältä. Teos sähköisti sekä yleisön että esittäjänsä.