Edgar Allan Poen syntymästä on kulunut 200 vuotta. Tässä kuussa maailmalla ei esitetäkään vähempää kuin viittä produktiota goottilaisen kauhun mestarin novelliin perustuvasta, Philip Glassin (s. 1937) ehkä suosituimmasta oopperasta The Fall of the House of Usher. Helsingin lisäksi teos on ohjelmistossa Nashvillessa, Potsdamissa, Varsovassa ja Mönchengladbachissa.
Glassin 60- ja 70-luvuilla syntyneiden klassikoiden arvo ei ole laskenut, ja esimerkiksi teoksia Music in similar/contrary motion kuulisi Suomessakin mielellään. Sen sijaan erityisesti elokuvamusiikkinsa vuoksi maailman tunnetuimpiin kuuluvan säveltäjän viimeaikaiseen tuotantoon on vaikeampi suhtautua, enkä oikein ole tahtonut jaksaa kuunnella eteen sattuneita sinfonioita, konserttoja ja sooloteoksia. Kun taloudellinen menestys yhdistyy yksinkertaiseen sävelkieleen, eivät parodioijatkaan ole kaukana, kuten tästä ja tästä voi päätellä. Määrällisesti katalogi on vaikuttava, ja säveltäjän verkkosivujen ratkaisu hakea teoksia aakkosellisen alkukirjaimen perusteella on varsin tehokas.
Toki Glassin myöhemmässäkin tuotannossa on kiinnostavaa musiikkia, kuten hieno viides – meilläkin kuultu – jousikvartetto vuodelta 1991. Koskettavin Glass-elämykseni on kuitenkin Prahan valtionoopperasta, jonka Usher-produktion näin kymmenen vuotta sitten, ja jonka jälkeen olin täysin vakuuttunut sävelkielen potentiaalista kuvittaa tätä oudolla tavalla kauhistuttavaa tarinaa.
Philip Glass ei ole ensimmäinen tarinaan tarttunut oopperasäveltäjä. Vuonna 1908 New Yorkin Metropolitan-ooppera tilasi Claude Debussyltä kaksi yksinäytöksistä oopperaa Poen novelleihin, mutta tämä varoitti tilaajia etukäteen olevansa ”laiska säveltäjä, joka välillä tarvitsee viikkoja yhdestä harmoniasta päättääkseen.” Projektista ei tullutkaan valmista ennen Debussyn kuolemaa 1918, mutta juuri tällä viikolla Opéra Français de New York esitti tunnin mittaisen multimediaproduktion, joka perustuu Debussyn keskeneräiseen librettoon ja muutamiin luonnoksiin pianolle. On helppo ajatella, että Pelléas et Mélisanden säveltäjä olisi saanut novellista irti yhtä ja toista.
Vuonna 1839 ensimmäisen kerran ilmestynyttä novellia Usherin talon häviö on pidetty erityisen hienona esimerkkinä Poen ”totaalisesta” kirjoitustyylistä, jossa tarinan jokainen yksityiskohta on yhteydessä kokonaisuuteen ja tämän ymmärtämisen kannalta merkittävä. Novellin nimeämätön kertoja matkustaa psyykkisesti sairaan lapsuudenystävänsä Roderickin avuksi taloon, jota tämä asuttaa sisarensa Madelinen kanssa. Myös sisar on vakavasti sairas, mutta talossa on myös muuta kertojan tavoin nimeämätöntä, ja hirvittävää. Hulluuteen kietoutuneiden syyllisyyden ja pelon tunteiden lähteiksi on tulkittu insestiä ja homoseksuaalisuutta. Poen kuvaamassa Roderickin tilassa voidaan modernin psykologian valossa nähdä myös luulosairautta, hypersensitiivisyyttä ja akuuttia ahdistusta.
Tällaiset mielen maisemat näyttäytyivät Suomalaisen kamarioopperan produktion pelkistetyssä visuaalisessa ilmeessä, jonka määräävä ja kiinnostavin elementti oli Kimmo Viskarin reaaliajassa kalvoille improvisoimat ja lavan suurille kankaille projisoidut, määrätietoisen suorina alkavat mutta yhä sotkuisempaan vyyhtiin kietoutuvat viivat. Mielen vankilasta ei ole ulospääsyä.
Ohjauksessa vierastin kuitenkin rappeutuvaan taloon matkustavaa (Williamiksi nimettyä) ystävää tulkinneen Jussi Zieglerin ja lääkäriä esittäneen Lassi Virtasen ylinäyttelemistä ja väänteleviä kasvonliikkeitä. Ylipäänsä ihmettelin ratkaisua tuoda tarinan enimmäkseen mielensisäiset tapahtumat niin konkreettisesti esille. Laulaminen oli kyllä kaikilla solisteilla nautittavaa, mutta kokonaisuus ei nyt irrottanut penkistä. Tarinan kokonaisvaltaisen seuraamisen kannalta oli sääli, ettei tekstiä heijastettu kankaalle, vaan sitä piti seurata paperista.
Mitä oopperan soitinosuuksiin tulee: on kuvaavaa, että sekä Glassilla että kollega Steve Reichilla on alusta saakka ollut omat yhtyeensä, sillä teosten huolellinen harjoittaminen onnistunee vain erityisen myötämielisten muusikoiden kanssa. Minimalistiset partituurit haastavat soittajaansa, ja Glassin kohdalla stemmojen yksinkertaisuudesta, repetitiivisyydestä ja samansuuntaisesta liikkeestä johtuen korostuu tarve saada artikulaatio, intonaatio, balanssi ja muut detaljit kohdalleen – aika lailla samaan tapaan kuin esimerkiksi Mozartin musiikissa.
Kaikissa näissä suhteissa olisi Harri Karrin johtamalla ensemblellä ollut parantamisen varaa. Kyllähän sointi aina välillä oli mehevä, ja Hannu Kilven käyrätorvisoolot ansaitsevat erityismaininnan. Mutta jokin tähän musiikkiin oleellisesti kuuluvasta alkuvoimaisesta, loitsevasta tunnelmasta jäi toteutumatta, kun välillä polyrytmit kiirehtivät, toisaalla taas varsinkin turhan raskailla väliäänillä jarruteltiin.
Nämä kokemukset ovat tietysti subjektiivisia: esimerkiksi Uutislehti Demarin Matti Sauraman mielestä ”produktio on kaikin puolin tiivis” ja sen musiikki ”pyörteisen suggestiivista”. Helsingin Sanomissa taas Hannu-Ilari Lampila kiittelee voimakasta ”tyhjyyden ja siihen liittyvän syvän menetyksen tunnetta” autiolla näyttämöllä.
Yhtä kaikki, omaehtoisen näyttämösäveltaiteen tilanne Helsingissä on hyvä, ja suuri osa kiitoksesta kuuluu esimerkiksi Maxwell Daviesia, Waltonia ja pian myös Pulkkista esittäneelle Suomalaiselle kamarioopperalle.
