Amfion pro musica classica

Monthly Archives: lokakuu 2009

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Hampaatonta ironiaa, päämäärätöntä kabareeta ja pehmeästi soljuvaa riemua

HK Gruber

Helsingin kaupunginorkesterin konsertin ohjelma tuntui etukäteen mielenkiintoisen monipuoliselta: tarjolle oli laitettu 70 vuotta vanhaa saksalaista, uutta itävaltalaista musiikkia sekä romantiikan ajan vankkaa perusohjelmistoa. Moneen suuntaan kurkottanut ohjelma tarjosikin useampia yllätyksiä.

Hanns Eislerin (1898–1962) Kleine Sinfonie (1932) syntyi säveltäjän itsensä mukaan ajatuksesta, että sinfonia sävellysmuotona on ”enemmän tai vähemmän kuollut”. Lyhyen teoksen sävelkieltä leimaakin saksankielisen alueen sinfoniatraditiosta irtipyrkivä sentimentaalisuutta välttelevä ja paikoin fragmentaarinenkin ilmiasu. Eislerin musiikillinen ironia jätti kuitenkin varsin kesyn vaikutelman: ohjelmatekstissä groteskiksi kuvailtu scherzo-osa yllätti pehmeydellään ja nopea finaaliosa ei sekään oikein lähtenyt lentoon.

Kaiken kaikkiaan Kleine Sinfonien odottamaani sovinnaisempi olemus jätti miettimään, mahtoivatko teoksen sävelkieli ja muotoratkaisut tuntua räikeältä ja tuoreelta edes 1930-luvun yleisön korvissa – sen verran hampaatonta ja kesyä musiikkia Eislerin teos on moniin aikalaisiinsa verrattuna.

Vuonna 1943 syntyneen itävaltalaissäveltäjä HK Gruberin trumpettikonsertto Busking (2007) asetti kiinnostuneen odottavan tunnelman. Jo teoksen tavallisesta poikkeava orkestraatio – trumpetti, harmonikka, banjo ja jousiorkesteri – tuntui raikkaan mielenkiintoiselta ja monia mahdollisuuksia tarjoavalta kokoonpanolta. Teos tarjosi kuitenkin illan suurimman yllätyksen: se oli lähes täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä olin itse teokselta ja säveltäjältä odottanut.

Håkan Hardenberger soittaa suukappaleella.

Teoksen aloittanut trumpetin suukappaleella soitettu jammailu oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi vitsiksi, mutta muuttui aika pian itseään toistavaksi jankutukseksi. Samaa voisi oikeastaan sanoa koko teoksesta: varsin pitkä (tai ainakin siltä tuntunut) kolmiosainen konsertto oli kokonaisuudessaan muodottoman ja tasapaksun oloinen. Håkan Hardenbergerin virtuoosisen vaivaton esitys toki vakuutti, mutta lähinnä kevyen klubijazzin mieleentuova sävelkieli ei tarjonnut juurikaan kontrasteja edes teoksen eri osien välillä, minkäänlaisesta kulminaatiosta puhumattakaan.

Gruber jätti myös jännittävän ensemblen ilmaisumahdollisuudet lähes täysin hyödyntämättä. Aivan alussa kuultu, kenties hiukan New Orleans -jazziin viittaava nopeasti ohimennyt trio-osuus harmonikan ja banjon kanssa soi hyvin ja tähän ideaan olisin odottanut jonkinlaista kehittelyä, vastakommenttia tai edes paluuta. Teos kuitenkin jämähti solistin toisteiselle ja päämäärättömän tuntuiselle löysälle sooloilulle, jota kuultiin kiinnostavuuteensa nähden uskomattoman pitkän ajan. Ainoastaan toisen osan flyygelitorvelle kirjoitetut laulavat melodialinjat jousiston säestyksellä toivat pientä rikastusta teoksen kokonaismuotoon, mutta nämäkin elementit jäivät muuntumattomina ja väsyttävän pitkäkestoisina aivan liian toisteisiksi.

Nopea kolmas osa ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta, mutta kontrastoi edes kestonsa puolesta kahden aikaisemman osan kanssa: jo puuduttavan laahaavien nopean ja hitaan osien jälkeen finaalin siedettävän kompakti kesto päätti teoksen tarjoamatta edelleenkään minkäänlaista huippukohtaa tai muutosta jo aiemmin kuultuun.

On vaikeaa arvella, mitä Gruber on Buskingilla halunnut tarkoittaa tai sanoa. Itseäni virkistää usein kuulla ”perinteisen modernismin” (en ota tähän nyt enempää kantaa, aiheesta riittäisi varmasti sanottavaa omaksi keskustelukseen asti) traditiosta irtisanoutuvien tai kokonaan ulkopuolelle jättäytyvien säveltäjien töitä. Tavanomaisten muotoratkaisujen välttely suvantoineen, kehittelyineen ja huippukohtineen on tietenkin jo sinänsä mielenkiintoinen ja rohkeakin lähtökohta, mutta Gruberin tältä osin kieltämättä omintakeinen teos ei tunnu tähtäävän oikein mihinkään eikä tästä syystä tarjoa kuulijalleen riittävästi tarttumapintaa. Busking kuulosti oikeastaan keskinkertaisen easy-listening -jazzbändin tai kabaree-muusikkoporukan jammailulta, jonka joku oli kirjoittanut nuoteille muistiin.

John Storgårdsin herpaantumattoman tarkka työskentely Helsingin kaupunginorkesterin kanssa oli vaikuttavaa, mutta sekä Eislerin että Gruberin teosten köykäisyys jätti musiikillisesti lattean vaikutelman.

Konsertin päätösnumero, Johannes Brahmsin (1833–1897) toinen sinfonia D-duuri tarjosi illan painokkainta kuultavaa. Vaikka en koskaan ole ollut mikään Brahmsin musiikin suuri ystävä, nousi tämä teos mielestäni konsertin ehdottomasti musiikillisesti ansiokkaimmaksi teokseksi. Toisaalta, kahden edeltävän mahalaskun jälkeen olisi ollut jo aika hankalaa jatkaa samalla löysällä linjalla.

2. sinfoniassa Brahmsin sävelkieli soi kenties iloisemmin ja valoisammin kuin missään muussa säveltäjänsä teoksessa. Niinikään teoksessa loistaa poissaolollaan se tietty raskassoutuisuus, joka mielestäni vaivaa joitakin muita säveltäjän töitä. Helsingin kaupunginorkesteri soi rauhallisen laulavasti ja muhkeasti Storgårdsin johdolla. Suuret kiitokset ansaitsee jälleen puupuhaltimien korviahivelevät soolot sekä jousiston saumattoman samettinen yhteissointi. Pitkinä kaarroksina pehmeästi soljunut elämänriemu ja iloisuus sai vaikuttavan huipennuksen teoksen mahtipontisessa finaalissa.

Arvio: Kuriositeetiksi jäävä sinfoninen sovitus

Kuva: Arto Tulima

Harvoinpa kuulee pianoresitaalissa Sibeliuksen sinfoniaa, mutta Espoon pianoviikoilla tämäkin on mahdollista. Henri Sigfidsson tarjosi avajaiskonsertin yleisölle äärimmäisen viimeistellyn tulkinnan pianisti-kapellimestari Karl Ekmanin sovittamasta Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta. Sovitus on vuodelta 1922 – viidennen sinfonian viimeinen versio oli julkaistu kolme vuotta aiemmin – eikä sitä ole sittemmin päivitetty. Vaikka pianoversio oli kiintoisa tuttavuus, ei silti voi kuin todeta alkuperäisen teoksen peittoavan sovituksen mennen tullen. Asiaa ei auttanut Tapiola-salin suuruus ja akustiikan kuivuus. Vaikka Sigfridssonin muototaju ja orkesterin eri sävyjen esiintuonti oli ensiluokkaista, jäi sinfonia kuriositeetiksi. Erityisesti ensimmäinen osa tuntui toisinaan päämäärättömältä haahuilulta puhtaasti sovituksellisista syistä. Toisessa osassa Sigfridssonin taito kuunnella eri tasoilla eteneviä melodialinjoja oli huomattavan taidokasta. Kolmannen osan vaskien terssiaihe ei valitettavasti pianoversiossa heti noussut lentoon, mutta onneksi tämä onnistui myöhemmin volyymin ja  äänimassan lisääntyessä.

Sibeliuksen kumppaneina kuultiin Johann Sebastian Bachin g-molli-toccata ja Robert Schumannin Karnevaali. Sigfridssonin pianismissa korvaani miellytti eniten ajankäyttö ja luontainen rytmintaju.  Niin Toccatan alun resitatiivinomaiset, vapaat jaksot kuin myöhempi tarkkaa pulssia vaativa tekstuuri hengittivät luontevasti. Sigfridssonin äänentuotto on kuitenkin melko suoraviivaista, mikä rajoittaa sävymaailmaa jossain määrin. Vaikka Bach sujui suvereenisti, se ei tällä kertaa minua koskettanut.

Schumannin Karnevaalin parissa koettiin konsertin hienoimmat hetket. Tämän nuoruusteoksen 22 pientä kappaletta muodostavat monimutkaisen kokonaisuuden, jonka Sigfridsson nivoi taidolla yhteen. Erityisesti Chiarinassa ja Chopinissa hän sai pianon laulamaan sielua hivelevällä tavalla. Pierrotin vastakohtaisuudet hyppäsivät silmille hieman liian rajuina ja Paganini meni tekniikkaharjoituksen puolelle, mutta kokonaisuutena Karnevaali oli hieno esitys. Lopun Davidsbündlereiden marssissa filistealaisia (eli poroporvareita) vastaan oli  euforiaa, joka välittyi yleisön perukoille saakka. Tämä olisi varmasti miellyttänyt nuorta Schumanniakin taiteilijakavereineen. Encorena kuultiin Sibeliuksen oma virtuoottinen pianosovitus Finlandiasta.

Leonard Bernsteinin lempivitsi

Leonard Bernstein perheineen, Jamie oikealla.

Edward Seckersonin kiinnostavassa haastattelussa kapellimestarin vanhin tytär Jamie Bernstein kertoo isänsä suhteesta Mahlerin musiikkiin, perhe-elämään ja seksuaalisuuteen sekä omaan, dodekafoniaa ja musiikkiteatteria yhdistäneeseen sävellystyöhönsä, johon mahtui West Side Storyn ja Messun lisäksi kolme sinfoniaa. Mukana myös lempijuutalaisvitsi.

”Is normal fish.”

EUBO Gornji Gradin kirkossa

Bussikyyti Zagrebista hotellillemme Catež ob Saviin Sloveniaan oli luonnollisesti myöhässä, joten saimme ensin viettää runsaasti laatuaikaa paahtavassa helteessä lentokentän ahtaassa baarissa. Itse matka rajanylityksineen meni oikein sujuvasti, ihme kyllä kukaan ei joutunut soittimiensa kanssa sen kummempaan syyniin lentomatkan kummassakaan päässä ja jopa sellot pääsivät ongelmitta omille paikoilleen matkustamoon, eikä rajamuodollisuuksissa Kroatian ja Schengen-alueen välillä ollut mitään kitkaa.

Itse hotelli oli omituinen sekoitus vanhaa sosialisminaikaista lomakeskusta, vesipuistoa, ruotsinlaivaa ja Suonenjoen toria vilkkaimpaan kesäloma-aikaan. Henkilökunta ei puhunut juurikaan muita kieliä kuin sloveniaa (ja mahdollisesti muita vastaavia paikallisia kieliä, joista yhtäkään kukaan orkesterimme jäsenistöstä tai henkilökunnasta ei osannut), joten kysyessämme esimerkiksi tarkempia tietoja kryptisellä englannilla kirjoitettujen ruokalistojen sisällöstä, vastaus kysymyksiin oli lähes aina ”Is normal.” Esimerkiksi: ”What kind of a fish is this dragonfish?” ”Is normal fish.” “Which flavours of ice cream do you have?” “Is normal flavour. Ice cream flavour.” Tästä ihastuneina olemme sittemmin käyttäneet yhtyeestämme usein nimeä NBO – Normal Baroque Orchestra.

Konserttimme olivat osa Festival Seviqc Breziceä, jonka tapahtumat sijoittuvat ympäri Sloveniaa. Ensimmäiseksi matkustimme maan pääkaupunkiin Ljubljanaan Slovenian filharmonian saliin esiintymään. Suunnilleen sata vuotta vanhan konserttitalon sali oli yllättävän pieni, mutta akustiikaltaan ja arkkitehtuuriltaan oikein hieno. Huolimatta siitä, että kaikilla kaupungin bussipysäkeillä vaikutti olevan suuri konserttimme mainoksia ja itse Slovenian tasavallan presidentti ja useiden maiden suurlähettiläät kunnioittivat meitä läsnäolollaan, parvilla olisi ollut vielä runsaasti tilaa. Promoottorin myöhemmin lähettämän tekstiviestin mukaan sanomalehtiarvostelija oli kutsunut konserttia mahdollisesti parhaaksi koskaan kuulemakseen, joten oli harmi, että yleisö ei syystä tai toisesta löytänyt paikalle myös orkesterin mielestä onnistuneeseen konserttiin.

Dragonfish. Kuva: British Aquatic Society

Konsertin jälkeen lähdimme Ljubljanasta heti takaisin kohti maaseutua, koska meille oli järjestetty festivaalin puolesta illallinen eräässä kylässä, jonka sijainnista paikallinen bussikuskimmekaan ei tuntunut olevan täysin selvillä. Parin tunnin nälkäisen bussimatkan jälkeen kyseinen kylä lopulta löytyi ja saimme oikein hyvän aterian paikalliseen tyyliin. Täydellisestä katuvalojen puutteesta johtuen näköaistiin ei voinut majatalon pihalla luottaa, mutta näkörajoitteiden vuoksi herkistyneen hajuaistimme mukaan kylän pääelinkeino oli todennäköisesti karjatalous.

Toinen Slovenian-konserttimme oli Gornji Grad -nimisen kylän kirkossa, joka kuulemamme mukaan on koko maan suurin. Kosteassa kirkossa oli voimakas homeenhaju, hyvin kylmää ja kosteaa sekä valtavan kaikuisa akustiikka. Kirkon täyttänyt innostunut yleisö antoi motivaatiota ja selvisimme kunnialla siitäkin keikasta. Hassu yksityiskohta Brezicen festivaaleilla oli airueena toiminut ja orkesterin lavalle saattanut tyttö, joka oli pukeutunut vihreään mekkoon, jossa oli takapuolen kohdalla valtava punainen leppäkerttua muistuttava pilkullinen toppaus ja päässään hänellä oli pienenpieni tötterö samaa kuosia. Hiukan huvittava puku oli kuulemamme mukaan rekonstruktio paikallisen linnan kellarista löytyneestä muinaisesta perinneasusta.

Magnanon San Secondo -kirkko. Kuva: Carlo Natale.

Sloveniasta lähdimme bussilla kohti Torinon pohjoispuolella sijaitsevaa Magnanoa, joka on pienehkö vuoristokylä, jossa on kokoonsa nähden melko aktiivinen musiikkielämä. Festivale Musica Antica Magnano on sveitsiläisen klavikordisti-fortepianisti Bernard Brauschlin johtama kansainvälinen festivaali, jossa EUBO:n lisäksi soittivat tänä vuonna muidenmuassa Mikko Perkola ja Aapo Häkkinen! Jostain syystä yleisöä tuntuu riittävän missä tahansa syrjäkylässä järjestettäviin konsertteihin (toisin kuin siis esimerkiksi Slovenian pääkaupunki Ljubljanassa), vaikka Magnanoonkin päästäkseen täytyy todella nähdä hiukan vaivaa.

Konserttipaikkamme oli paikallinen kirkko, jossa lämpötila oli kirkkorakennukselle epätavallisesti vähintään kymmenen astetta korkeampi kuin ulkopuolella. Hikinen iltapuhteemme palkittiin loistavalla italialaisella illallisella illan viileydessä hotellinamme toimineen riihityyppisen talon pihalla. Siitä jatkoimme vielä iltaa kylän ainoaan ravintolaan, jonka ystävällinen omistaja tarjoili ylpeänä runsaasti paikallista grappaa. Kuultuaan, että olen kotoisin Suomesta hän kysyi, olenko mahdollisesti nimeltäni Häkkinen. Yllätyin oikeaan osuneesta arvauksesta niin, että tajusin vasta jonkin ajan kuluttua, että tietäen kaksi suomalaista, joilla molemmilla on sama nimi (Mika ja Aapo Häkkinen), hän mahdollisesti vitsaili ja osui vain sattumalta oikeaan… Kuuluisasta nimestäni oli musiikki- ja autourheilumieheksi tunnustautuneen ravintoloitsijan mieltymysten vuoksi lopulta koko orkesterille suurta iloa juomien suuren annoskoon ja laskun pienen loppusumman muodossa.

Pianokirjallisuuden kulmakiviä tutkimassa

Victor Chestopal

Victor Chestopal syntyi vuonna 1975 Moskovassa taiteilijoiden, tiedemiesten ja näyttelijöiden perheeseen. Hänen isänsä on filosofian professori ja äiti sellisti ja säveltäjä. Chestopal aloitti pianonsoiton Gnessinin musiikkikoulussa kuusivuotiaana ja siirtyi sen jälkeen Tsaikovski-konservatorion yhteydessä toimivaan Keskusmusiikkikouluun, jossa häntä opetti muun muassa Mikhail Pletnev. Kun äiti Victoria YaglingRostropovitsin ja Kabalevskin oppilas ja Tsaikovski-kilpailun laureaatti – vuonna 1990 kutsuttiin opettamaan Sibelius-Akatemiaan, muutti 15-vuotias poikakin mukana Suomeen. Chestopal valmistui maisteriksi Erik T. Tawaststjernan luokalta opiskeltuaan samanaikaisesti myös Italiassa ja Saksassa Lazar Bermanin johdolla.

”Moskovan musiikkikoulut olivat suurenmoinen paikka opiskella. Pidän selvänä, että venäläisen musiikkikoulutuksen saavutukset ovat olleet monumentaalisia. Monet oppilaista aloittivat julkiset esiintymiset jo varhain, ja itse pidän debyyttinäni Mendelssohnin g-mollikonserton esitystä 12-vuotiaana”, kertoo Chestopal. Neuvostoliitossa hän sai kosketuksen klassisen musiikin keskeiseen ohjelmistoon – Bachiin, Beethoveniin, Schubertiin, Schumanniin ja Brahmsiin – ja nämä teokset ovat nyt hänen tohtoritutkintonsa aiheena.

Myös 1900-luvun musiikkia opiskeltiin aktiivisesti. ”Saatavilla oli myös länsimaalaisten modernistien musiikkia, mutta on myönnettävä, ettei se vedonnut minuun. Mielestäni on ylipäänsä tärkeää, että muusikko alkaa jo varhain kultivoida omaa makuaan ja valikoida ohjelmistosta niitä teoksia, jotka parhaiten resonoivat itsessä. On tietysti mahdotonta sanoa, mikä jonkun säveltäjän kappaleista on paras, mutta kenties joku niistä vetoaa itseen emotionaalisesti voimakkaammin kuin toinen.”

Vaikka taiteen tekemiseen kuuluukin opittujen totuuksien uudelleen arvioiminen, tulee tässä Chestopalin mielestä raja vastaan: ”On kiistatonta että teokset, joita tutkintokonserteissani soitan, esimerkiksi Bachin Goldberg-muunnelmat, Beethovenin Hammerklavier tai Schubertin viimeinen B-duurisonaatti, kuuluvat pianokirjallisuuden kulmakiviin. Tutustun jatkuvasti itselleni uuteen repertuaariin, mutta ajan myötä minusta on tullut erittäin valikoiva ohjelmistoni suhteen. Tavoitteenani on, että kun vanhana miehenä katson soittajan elämääni taaksepäin, voin todeta, etten ole hukannut aikaa.”

Sibelius-Akatemian DocMus-yksikössä tehdään karkeasti ottaen kolmenlaista esittävän taiteen tutkimusta: tieteellisellä puolella opinnäytteenä on väitöskirja, taiteellisella taas vähintään viisi suurimuotoista solistista resitaali- tai konserttoesiintymistä. Osastolla on myös niin sanottua kehittäjäkoulutusta, jossa liikutaan kiinnostavasti näiden kahden välimaastossa. Taiteelliseen tutkintoon kuuluu myös mittava määrä tukiopintoja sekä kirjallinen työ.

Kirjoitelmassaan Chestopal työstää ajatusta ajallisista ja motiivisista yhteyksistä J.S. Bachin Goldberg-muunnelmissa: hän pyrkii loogisen päättelyketjun avulla esittämään yhden mahdollisen rakennelman, jolla variaatioiden tempot nivoutuvat yhteen.

Viisi tutkintokonserttia on omistettu mainituille pianokirjallisuuden kulmakiville. Edellisessä konsertissaan toukokuussa Chestopal esitti Lisztin h-mollisonaatin, viimeisen resitaalin ohjelmassa marraskuussa on Schubertin suuri B-duurisonaatti, Schumannin Kreisleriana ja yllättäen – Sibeliuksen 5 Esquisses opus 114. ”Ohjelmien ylikuormittumisen estämiseksi olen ottanut mukaan myös joitakin pienempiä teoksia, tässä tapauksessa itselleni läheistä Sibeliuksen musiikkia. On ehkä erikoista, etten soita lainkaan venäläistä ohjelmistoa, jota luonnollisesti suuresti rakastan – mutta näihin viiteen konserttiin sitä ei enää mahtunut!”

Chestopal on asunut Suomessa koko aikuisikänsä, ja vuonna 1997 hän sai Suomen kansalaisuuden. Vaikka konsertit kotimaassa tohtoritutkinnon ulkopuolella ovat viime aikoina olleet harvalukuisia, vuoden 1994 Maj Lind -kilvan toisen palkinnon voittanut Chestopal esiintyy ahkerasti Keski- ja Etelä-Euroopassa. Saavutettuaan finaalipaikan Queen Elizabeth -kilpailussa Brysselissä vuonna 1995 – samassa kilpailussa palkittiin myös Laura Mikkola – hän on saanut jalansijaa etenkin Belgian konserttilavoilla. Hän myös pitää vuosittain mestarikurssin Liègen yliopistossa, ja opettaisi mieluusti enemmänkin. Chestopalin tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu myös käsikirjoituksen työstäminen julkaisuvalmiiksi: pianisti on nimittäin kirjoittanut muistelmakirjan lapsuudestaan.

Victor Chestopalin viides ja viimeinen jatkotutkintokonsertti on Sibelius-Akatemian konserttisalissa (Pohjoinen Rautatiekatu 9) torstaina 5.11. klo 19. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.