Olen opiskellut cembalonsoittoa vaihto-opiskelijana Amsterdamin konservatoriossa (ent. Sweelinck-konservatorio) tämän vuoden tammikuusta asti. Hollanti on jo pitkään ollut suomalaisten periodi-instrumentalistien pyhiinvaelluskohteena, ennen siksi, että kotimaassa oli vaikeaa tai mahdotonta opiskella vanhoja soittimia maailman huipputasolla. Nykyään, kun Suomessakin opetus ja puitteet ovat huippuluokkaa, kiinnostaa Alankomaiden periodiliikkeen perinteet ja laajuus. Missä muualla vanhan musiikin liikkeen alkuaikojen merkkihenkilöt käyvät opiskelijamatineoissa tukemassa ja kannustamassa oman työnsä nuoria jatkajia? Tai missä muualla 1950-luvulta asti aktiiviset mestarit konsertoivat yhä seuraavien sukupolvien edustajien kanssa? Tietenkin ulkomaisia opiskelijoita houkuttelevat myös kuuluisat Concertgebouw-sali ja -orkesteri sekä muutenkin loistava konserttitarjonta ja keskeinen sijainti lähellä muitakin Keski-Euroopan keskuksia.
Hollanti on tunnettu myös avoimuudestaan ja vapaamielisyydestään – lähinnä rajojensa ulkopuolella ja sellaisten henkilöiden keskuudessa, jotka eivät välttämättä ole siellä käyneet. Täällä oli aikanaan hippiliikkeen Euroopan-keskus, ja vähemmistöjen oikeudet sekä päihdepolitiikka ovat olleet monesti ympäröiviä maita askeleen edellä. Nykyään paljon puhutusta vapaudesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin punakoiden brittituristien, kovaäänisten espanjalaismatkailijoiden ja vaaleanpunaisiin verkkareihin pukeutuneiden amerikkalaisteinien laumat – lienevät kuulleet, että Amsterdamissa oli hyvät bileet joskus 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Sittemmin ne juhlat ja se vapaus on koettu niin monen pyhiinvaeltajasukupolven toimesta, että jäljellä olevat paikalliset ovat lopen kyllästyneitä katselemaan kotikaupunkinsa välineellistämistä johonkin kesäfestivaalin ja ruotsinlaivan välimaastoon.
Nimensä takaisin Amsterdamin konsevatorioksi muuttanut oppilaitokseni on saanut täysin uudet tilat käyttöönsä vuosi sitten. Entinen jykevän linnamainen rakennus sijaitsee Concertgebouwin ja kansallismuseon kanssa Museumpleinillä kaupungin ainoassa avarassa kohdassa. Nykyinen on puolestaan hiukan Helsingin konservatoriota muistuttava 12-kerroksinen lasimöhkäle keskellä rakennustyömaata päärautatieaseman takapihalla keinotekoisella saarella, johon toistaiseksi pääsee vain tilapäisiä siltarakennelmia pitkin. Viereinen uudisrakennus on ollut koko kevään perustusvaiheessa, johon kuuluu kanavan mutapohjan vahvistaminen runsaalla paalutuksella, josta johtuen koko konservatoriorakennus tärisee. Paalutuskoneen aamusta alkuiltaan jatkuva tasainen jyske on vaikuttanut meihin koululla paljon oleskeleviin yllättävällä tavalla: koko koulun opettajisto ja opiskelijat on pyritty tehokkaasti ehdollistamaan siihen, että kaiken musiikin peruspulssi on 53 iskua minuutissa. Ja siinä on onnistuttukin: tempo on hyvin helppo palauttaa mieleen kotonakin.
Tungoksesta ja hiukan epäystävällisestä tunnelmasta huolimatta täälläkin asumisessa on puolensa. Erityisesti maaliskuun puolivälissä alkaneet mitä kauneimmat kevätsäät ovat pyyhkineet käytännön huolet tehokkaasti maton alle. Konservatorion 9. kerroksessa sijaitsevassa kirjastossa kiinnostavia kokoelmia tutkiessa on voinut tarkkailla hiljalleen vihertyvää kaupunkia, johon korkea sijainti antaa lähes täydellisen panoraamanäkymän.
