Helsingin kaupunginorkesterin syyskaudella 2009 kuullaan György Ligetin klassikko Atmosphères, HK Gruberia, Erkki-Sven Tüürin pianokonsertto ja Jukka Tiensuun klarinettikonsertto Missa sekä Sebastian Fagerlundin Partitan kantaesitys.
Perinteisemmästä ohjelmasta poimittakoon Sibeliuksen kuudes ja seitsemäs sinfonia, Bohuslav Martinun Sinfonia concertante ja Mozartin sovitus Händelin Messiaasta.
Ilmaiskonsertit Helsingin lähiöissä jatkuvat: tarjolla on sekä lastenkonsertteja että kamarimusiikkia.
Lahjakkuus. Siinäpä monipiippuinen juttu. Lahjakkuuden käsite on laajentunut vuosikymmen vuosikymmeneltä kattamaan niin spatiaalisen, kinesteettisen kuin henkisenkin lahjakkuuden. Soitonopettajana saatan helposti toisinaan sanoa: ”Tämä lapsi on lahjakas”. Tällöin puhun siis musiikillisesta lahjakkuudesta ja mitä luultavimmin nimenomaan siitä, että soittotunneilla käyvä lapsi omaksuu erittäin nopeasti opetettavia asioita ja tuntuu kuulevan muita tarkemmin soittimen erilaisia sävyjä. On siis helppoa sanoa, että joku on lahjakas. Sen sijaan vaikeampaa on sanoa, ettei joku sitä olisi, saatikka ennustaa kenenkään tulevaisuutta.
On yllättävää, miten paljon perinnöllisten valmiuksien ulkopuolelle jäävät tekijät vaikuttavat lopputulokseen. Rakkaus musiikkiin, eri tyylipiirteiden syvällinen tunteminen ja sitkeä työnteko voivat monessa tapauksessa synnyttää aivan yhtä ”lahjakkaan” ja taiteellisen muusikon. Lopputulos on aina monien asioiden summa. Jo lapsena jotkut ovat hurjan eläytymiskykyisiä, mutta motorisesti täysin avuttomia, kun taas toisilla sormet toimivat, mutta ulos tuleva musiikki sinänsä ei tunnu koskettavan edes soittajaa itseään. Useimmiten suurimpana tekijänä näyttäytyy motivaatio. Jos jotain oikein kovasti haluaa ja on valmis antamaan kaikkensa sen puolesta, todennäköisyys onnistumiseen on suuri.
Oman lukunsa muodostavat selvästi (geneettisesti) lahjakkaat, mutta muuten varustukseltaan puutteelliset yksilöt. Varustuksella tarkoitan tässä yhteydessä niitä ominaisuuksia, joita menestykseen taiteilijana tarvitaan. Yksi näistä varusteista on ahkeruus. Lahjakkuudella voi korvata todella paljon, mutta viime metreillä lahjakkaankin täytyy jaksaa työskennellä. Ja jos hänestä ei siihen ole, voi yhtä hyvin sanoa hyvästit menestykselle.
Muita geeneistä riippumattomia tekijöitä ovat muun muassa elinolosuhteet ja kyky kiinnostua loputtomasti oman alansa asioista. Helposti tulee epäiltyä omaa kykyään muusikkona, jos ei jaksa joka päivä innostua Schenker-analyysista tai muistaa ulkoa kaikkien pianosäveltäjien teosluetteloita. Toisaalta voidaan miettiä, missä suhteessa tässä peilaillaan muusikkona olemisen ideaaleja ja missä suhteessa todellisia hyvään muusikkouteen vaadittavia ominaisuuksia. Valtavirrasta poikkeavia ”hyviä tapoja olla klassinen muusikko” kaivattaisiin ehkä lisää.
Vanhemman kollegani poika pelasi lapsena jääkiekkoa. Kun kerran menin katsomaan hänen otteluaan, oli helppo nähdä, kuinka sujuvasti hän liikkui kaukalossa ja kuinka paljon paremmalta hän ikätovereihinsa verrattuna vaikutti. Hän eteni pelaamaan vuotta vanhempien poikien seurassa ja valmentaja kehui kovasti pojan lahjakkuutta. Eräänä päivänä kuitenkin poika tuli itkien kotiin ja ilmoitti haluavansa lopettaa jääkiekonpeluun. Hän pelkäsi vammautuvansa vakavasti, jos jatkaisi pelaamista. Ja niinhän siinä kävi, että tämä potentiaalisesti hyvinkin lahjakas kiekkoilija lopetti uransa alle viisitoistavuotiaana. Pelkkä geneettinen lahjakkuus ei riittänyt viemään poikaa huipulle.
Mitä tästä opimme? Kokonaispakettia, jota lahjakkuudeksi kutsutaan, on vaikea ulkopuolisen luotettavasti arvioida. Siksi toivoisinkin mitä suurinta armollisuutta esimerkiksi nuoria muusikonalkuja arvostellessa. Nykyään arviointi musiikkiopistoissa on muuttumassa yhä monimuotoisemmaksi ja useampia tekijöitä huomioonottavammaksi. Tätä kehitystä kannattaa tukea, sillä jakamalla nuoret soittajat lahjakkaisiin ja tumpeloihin emme edistä uusien taiteilijoiden syntyä. Annetaan vapaus: kukin kykynsä mukaan ja katsotaan sitten, mitä syntyy. Mahdollisesti (ja toivottavasti) uusi luova muusikko.
”Mitä virkaa käyrätorvi toimittaa tavanomaisessa puhallinkvintetissä, jonka muut soittimet ovat puupuhaltimia?”
Sinfonia Lahden käyrätorven varaäänenjohtaja Petri Komulainen vastaa:
Puhallinkvintetin soittimia ovat huilu, oboe, klarinetti, fagotti ja käyrätorvi. Kokoonpano on hieman ongelmallinen, sillä siitä puuttuu varsinainen bassosoitin. Huilu, oboe ja klarinetti ovat kaikki korkeaäänialaisia soittimia. Puhallinkvintetti soi helposti kireästi ja diskanttivoittoisesti, sillä fagotti on hyvin yläsävelrikas ja usein sen äänessä soivat Read More →
Hannu Lintu johti Tapiola Sinfoniettan upeaan musisointiin Einojuhani Rautavaaran toisessa sinfoniassa (1957/1984), josta kuulisi mielellään myös isompien orkesterien esityksiä. Teos yhdistää soinnikkaaseen ja konsonoivaan tekstuuriin erittäin onnistuneesti glissandoja, puhaltajien kulmikkaita väliintuloja, hienovaraista lyömäsoitinsatsia sekä muita ”modernistisia”, perinteisen ilmaisun ulkopuolelle kurkottavia elementtejä. Tuloksena on persoonalliselta kuulostavaa musiikkia.
Tapiola Sinfonietta todisti jälleen kerran, miten pienessä koossa on voimaa, kun fraseerauksen yhtenäisyydestä ja sävymuutoksista on kyse. Muistini mukaan Hannu Lintu on haastattelussa todennut hakevansa aina sointia, joka ”palaa jonkin värisellä liekillä”. Välkähtelevä visio tuntui Rautavaarankin esityksessä välittyneen kapellimestarilta soittajille esteittä. Jousisto kuulosti kokoaan suuremmalta, kun saundia kaivettiin myös tallan läheltä, vapaita kieliä pelkäämättä. Kiitosta ansaitsevat kaikki puhaltajat, mutta erityisesti minua ilahdutti Anna-Kaisa Pippurin oboe ja Heljä Rädyn pikkolo.
James MacMillanin suosittua lyömäsoitinkonserttoa Veni, Veni Emmanuel on esitetty maailmalla jo yli 300 kertaa. Viihdyttävintä oli 25-minuuttisen teoksen ulkoa soittaneen lyömäsoitinsolistin koreografisiakin piirteitä saanut työskentely. Colin Currie oli suvereeni liikkeissään mallet-soittimien, rumpujen ja peltien äärellä ja hiihtäessään ees taas niiden välillä. Orkesteri säesti pätevästi, muttei yltänyt aivan yhtä timanttiseen suoritukseen kuin edellisessä numerossa. Vaan ei musiikkikaan täysipainoista vaikutelmaa jättänyt, lukuun ottamatta hidasta Gaude-jaksoa, jossa Currien marimba uiskenteli jousimattojen ja puhaltajien repetitioiden kannattelemana. Lyömäsoitinmusiikkina konsertto ei mielestäni ole kovin kiinnostava – mieluummin kuuntelen hyvän jazzrumpalin, vaikkapa Mika Kallion tai Mikko Hassisen suppeampiin keinovaroihin ja rytmiikan loputtomiin muuntelumahdollisuuksiin perustuvaa musisointia.
Konsertin väliajan jälkeinen osuus oli tiiviin alkupuolen vastapainoksi ilahduttavan lyhyt, ja Joseph Haydnin 96. sinfonia D-duurissa tulkittiin energisesti ja humoristisesti. Tämä tyyli Tapiola Sinfoniettalla on hallussaan!
Uudenkaupungin Crusell-viikoilla järjestetään tänä kesänä 25.–30.7. kansainvälinen klarinettikilpailu, johon on hyväksytty mukaan viisi suomalaista: Markus Kaarto, Olli Leppäniemi, Veera Myllyniemi, Taavi Oramo sekä Lauri Sallinen. Kolmieräisessä kilpailussa soitetaan niin 1900-luvun soolokappaleita, Brahmsin sonaatteja kuin Crusellin konserttoja Virtuosi di Kuhmon säestyksellä. Toisessa erässä pakollisena numerona on Kirmo Lintisen uusi teos klarinetille ja pianolle.