Amfion pro musica classica

Monthly Archives: tammikuu 2009

You are browsing the site archives by month.

Kafka-fragmentit Lincoln Centerin Gerald W. Lynch -teatterissa 12.11.2008

Hei kaikki Amfionin lukijat! Vuodenvaihde hurahti ohi Suomessa vieraillen ja kaamoksesta nauttien (?).

Nyt olen takaisin New Yorkissa, jossa siis opiskelen toukokuun loppuun asti City University of New Yorkin Graduate Centerissä.

Loppusyksyn aikana kävin useassa ikimuistoisessa konsertissa, joista mainittakoon mm. György Kurtágin (s. 1926) Kafka-fragmentit (Op. 24, 1985–87) Peter Sellarsin ohjaamana näyttämöversiona, esittäjinä Dawn Upshaw, sopraano sekä Geoff Nuttall, viulu.

Kurtág sävelsi Kafka-fragmentit unkarilaiselle sopraanolle, Adrienne Csengerylle, jonka kanssa hän teki 1980-luvulla intensiivistä yhteistyötä. Tekstit Kurtág valitsi Kafkan omista päiväkirjoista sekä kirjeistä, joita hän lähetti läheisimmälle uskotulleen, Milena Jesenskálle. Tekstit ovatkin äärimmäisen henkilökohtaisia, ja kirjailijan sisäinen ääni pääsee esille kaikessa kiihkeydessään, oikullisuudessaan ja haavoittuvaisuudessaan. (I am dirty, Milena,endlessly dirty, that is why I make such a fuss about cleanliness. None sings as purely as those in deepest hell; it is their singing that we take for the singing of angels.) -Part III, 4.

Mitä ohjaus antoi lisää teokseen? Itse lavastus oli hyvin pelkistetty – Sellarsin mukaan tarvittavan rekvisiitan hankinnat tehtiin yhdessä iltapäivässä! Laulajalla ja viulistilla oli päällään arkivaatteet ja taustalle heijastettiin mustavalkokuvia, jotka olivat eräänlainen rinnakkaistodellisuus fragmenttien tapahtumista. Mielenkiintoista oli myös se, miten samat kuvat palautuivat välillä takaisin, uusissa yhteyksissä.

Kohtaukset jakaantuivat teoksen osien mukaan neljään: ensimmäisessä Upshaw’n esittämä hahmo silittää vaatteita silitysrauta kädessään; toisessa osassa, joka on eräänlainen interludi sisältäen vain yhden fragmentin, laulaja laittaa köyden kaulaansa. (The true path goes by way of a rope that is suspended not high up, but rather just above the ground. Its purpose seems to be more to make one stumble than to be walked on.) Kolmannessa osassa on vuorossa siivoustuokio harjan ja ämpärin kera, neljännessä puolestaan tiskien pesua tiskialtaan äärellä. Myös viulisti ottaa osaa näyttämön tapahtumiin, mikä tuo lisäulottuvuutta viulu–laulu-duon jännitteiseen suhteeseen.

Upshaw oli loistava valinta Kurtágin intensiiviseen ja äärimmäiseen vaikeaan lauluosuuteen; näyttämöohjauksen takia Upshaw myös esitti teoksen ulkoa, mikä tuntuu jokseenkin uskomattomalta suoritukselta yli tunnin mittaisen, neljäkymmentä miniatyyriosaa sisältävän nykymusiikkikappaleen tapauksessa. Viulisti Nuttall teki niinikään nautittavaa työtä eläytyen fragmenttien tapahtumiin milloin seuraten laulajaa, milloin luoden kuvaa laulajan kertomista tapahtumista. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että Nuttalilla oli käytössään elektroninen nuotinlukulaite, jossa sivut vaihdettiin pedaalia painamalla – esityksen intensiivisyyttä ei siis päässyt rikkomaan se, että soittaja olisi joutunut näyttämöllä rapistelemaan nuottien sivuja.

Jäin kuuntelemaan esityksen jälkeen tilaisuutta, jossa haastateltiin sekä ohjaajaa että esiintyjiä. Sellarsin mielestä osat tulevat selkeämmiksi näyttämöversiossa, sillä konserttiversiossa kuulijalla saattaa tietyn ajan kuluttua kadota punainen lanka – varsinkin kun mitään lankaa ei käytännössä ole Kafkan tekstien järjestyksen suhteen! Entäpä siivousteema? Sellars kertoo laulajan esittämän hahmon olevan kotitöidensä vanki, jolla monotonisen työskentelun seurauksena syntyy kuitenkin luovia ajatuksia vartioimattomina hetkinä. Eräs ”inspiraation” lähde Sellarsilla oli myös Yhdysvaltojen poliittinen tilanne vuonna 2005, jolloin näyttämöversio sai kantaesityksensä: tuolloin Irakin ja USA:n välinen sota oli pahimmillaan, ja ohjauksen voi ajatella kuvaavan tavallista amerikkalaista, joka yrittää selvitä vaikeista ajoista ja ahdistavasta henkisestä ilmapiiristä. (Slept, woke, slept, woke, miserable life.) -Part I, 11 & Part III, 5

Sekä esittäjät että ohjaaja olivat myös hyvillään siitä, että fragmentit pystyttiin esittämään uudelleen samassa paikassa niinkin pian kuin kolmen ja puolen vuoden jälkeen. Turhan usein etenkin nykymusiikkiteokset esitetään tietyssä konserttisalissa tai tapahtumassa vain sen ainoan kerran, jolloin yleisö ei pääse tutustumaan teokseen vähitellen, kuten klassis-romanttisen aikakauden, konserttisalit täyttävien kantaohjelmistojen tapauksissa.

Arvio: Puumalaa Pariisissa

Cité de la Musique, Pariisi
Tiistaina 20.1.2009

Ensemble Intercontemporain
Pariisin konservatorion sinfoniaorkesteri
Susanna Mälkki, kapellimestari
Hidéki Nagano, piano
Laura Aikin, sopraano

Veli-Matti Puumala: Seeds of Time
Alban Berg: Lulu-sarja

Terveisiä Pariisista! Minulla oli eilen mahdollisuus ottaa tuntumaa kahteen Suomessa tänä keväänä esitettävään teokseen: Roland Pöntinen esittää Veli-Matti Puumalan pianokonserton Seeds of Time huhtikuussa Tampereella, ja Alban Bergin Lulun tuo Kaapelitehtaalle maaliskuussa Kokkolan ooppera.

Pierre Boulez’n vuonna 1976 perustama Ensemble Intercontemporain on merkittävimpiä nykymusiikkiorkestereita maailmassa. Yhtye on vaikuttanut vahvasti soittokulttuurin ja repertuaarin kehitykseen, ja sen vanavedessä on syntynyt vastaavia orkestereita muun muassa Frankfurtiin ja Wieniin. EIC:n taiteelliseksi johtajaksi valittiin pari vuotta sitten Susanna Mälkki. Jokusen kerran vuodessa orkesteri tekee yhteistyötä Pariisin konservatorion opiskelijoiden kanssa: Puumalan konsertossa sen soolosoittajia oli täydennetty avustajilla, kun taas toisella puoliskolla äänessä oli pelkästään konservatorion orkesteri. Mälkin työskentelyä oli ilahduttavaa seurata, ja etenkin pianokonsertossa orkesteri oli erinomaisessa iskussa ja soitto liikkuvaa, tarkkaa ja sävykästä. Mikrotonaaliset harmoniat ja muut erikoisefektit soivat tekstuurin täysipainoisena osana eikä siitä irrallaan, mikä saa iloitsemaan spesialistiyhtyeidenkin olemassaolosta.

Vuoden 2005 Teosto-palkinnon voittaja Seeds of Time on nelikymmenminuuttinen teos, mutta minulla aika kului yhdessä hujauksessa, soittoon kiinni naulittuna. Pianosolistina taituroi yhtyeen oma, loistava pianisti Hidéki Nagano, jonka esiintymisessä oli myllerryksien keskelläkin jotain meditatiivista. Harkittuine ja rauhallisine liikkeineen Nagano ottaa kauniin mutta jäntevän soinnin niin pianon koskettimilta kuin sen sisältäkin. Ihastelin jälkimmäisiin hetkiin liittynyttä sulavaa koreografiaa, josta välittyi suvereenius tällaisen musisoinnin parissa. Virtuoottisista hetkistä huolimatta, Puumalan konsertossa solisti on enimmäkseen osa orkesterin tekstuuria. Niinpä myös muut soittajat saavat runsaasti tilaa sooloilleen: monista hyvistä suorituksista täytyy nostaa esiin hieno trumpetisti Jean-Jacques Gaudon.

Konservatorion orkesteri esitti Lulu-sarjan vakuuttavasti, joskin näin ekspressionistiseen tyyliin sopisi mielestäni vielä pyöreämpi ja laveampi sointi sekä jousistosta että puhaltajilta. Asia korjaantunee kokemuksen karttuessa, sillä esimerkiksi konserttimestarin ja sooloaltistin suoritukset olivat erittäin vakuuttavia. Sopraano Laura Aikin on esittänyt Lulun roolia eri puolilla Eurooppaa ja lauloi pienehkön osuutensa pätevästi, kiljahtaen lopussa varsin sivistyneesti.

Lue Amfionista Puumalan konserton toinen arvio.

Hiilikuidussa on potentiaalia

Sunnuntaisessa Barack Obaman virkaanastujaiskonsertissa Washington D.C.:ssä soittaneen Joint Service Orchestran koko jousisektio esiintyi hiilikuidusta valmistetuilla, käsintehdyillä soittimilla. Hiilikuituviulujen ja -sellojen pioneeri on yritys nimeltä Luis & Clark, jonka päämaja on Massachusettsin osavaltiossa. Yrityksen perustaja, Luis Leguia, on Pablo Casalsin oppilas ja teki 44 vuoden uran Bostonin sinfoniaorkesterin sellosektiossa.
Read More →

Reportaasi: Metallifonia ja Meta4 Korjaamolla

USCO ei ole nuorille aikuisille räätälöity seurakuntaelämän konsepti, vaan Kulttuuritehdas Korjaamon uusi musiikkiklubi: akronyymi tulee Uudesta Suomalaisesta Cross-Overista. Kamalasta nimestä huolimatta idea on kiinnostava: Korjaamon upeissa, vanhoihin raitiovaunuhalleihin rakennetuissa saleissa järjestetään tänä keväänä teatteriesitysten ja näyttelyiden lisäksi myös lukuisia konsertteja, joissa esitetään ”harvinaisia helmiä musiikin ystäville”, siis myös klassista musiikkia vaihtoehtoisessa valossa.

Musiikkitietosanakirja Grove Onlinen mukaan crossover-termin alkuperäinen käyttö viittaa saman teoksen tai tekijän esiintymiseen kahdella tai useammalla suositummuutta mittaavalla (esimerkiksi Top 10-) listalla. Koska listat perustuvat usein ”klassisen”, ”jazzin” tai ”populäärin” suurpiirteiseen määrittelyyn, termi on tässä käyttötarkoituksessa varsin keinotekoinen. Kansan suussa crossoveria on esimerkiksi se, kun tunnetut klassisen musiikin solistit esittävät tangoa tai jazzkappaleita. Tässä yhteydessä termi onkin tullut tarkoittamaan laskelmoituja, viihteellisiä ja vesitettyjä versioita juurevammista alkuperäisteoksista, joilla usein on ansaittu paikkansa, ”vakava vs. kevyt” -keskustelusta piittaamatta.  Toisaalta crossoverista puhutaan myös klassisen teoksen esiintyessä uudessa yhteydessä, kuten televisio-ohjelman tai elokuvan taustalla: sanat Spede ja penkki tulevat mieleen.

Jos sävellyksissä käytetään aineksia eri tyyleistä, voidaan nähdä yhtymäkohta kuvataiteen kollaasitekniikoihin. On tietysti eri asia yhdistää näennäisen yhteensopimattomia elementtejä (kuten Bachia ja beatboxausta) tai koettaa hienovaraisesti ujuttaa vieraita sointeja tutun kudoksen osaksi (kuten Debussy käytti jaavalaista gamelania). Molemmissa tapauksissa kollaasi tai fuusio voi tuoda kuuluville jotain uutta ja kiinnostavaa. Voi tietysti herätä kiusaus mainittuihin helppoihin ja kaupallisiin ratkaisuihin, mutta tässä kirjoituksessa niitä ei ole tarpeellista eritellä.

Klassisen musiikin tekijöille ja kuuntelijoille  tyylien ja traditioiden fuusiot ja niiden välimaastossa liikkuminen voi olla arkaluontoinen asia. Kaikkien intresseissä onkin tietysti vaalia perinteistä ohjelmistoa ja sen seriöösiä tulkintaperinnettä. Raja-aitojen säilyttämisessäkin on silti ongelmansa: jos taiteilija aikoo toimia yhteiskunnan osana – siis soittaa muillekin kuin itselleen – hänen on pohdittava, minkälaista repertuaaria esittää, ja missä muodossa. Toisaalta on hyvä myös muistaa, ettei viihteellisyyttä ennenkään ole kulttuuristamme oopperoineen ja virtuoosikappaleineen puuttunut.

Korjaamon USCOssa oli havaittavissa crossover-ilmiön kaksi puolta. Illan aloittanut Metallifonia on saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon ja pianisti Risto-Matti Marinin projekti, jota varten suomalaiset säveltäjät ovat sovittaneet metallimusiikin klassikoita mainitulle kokoonpanolle. Kuulin ohjelman nyt toista kertaa, enkä edelleenkään saanut kokonaisuudesta otetta, vaikka soitto sinänsä oli pätevää. Mielestäni puolitiehen on jäänyt sekä musiikillisen että esittämisen tyylilajin määritteleminen, eikä esillä olevien tyylien välinen dialogi Metallifoniassa mielestäni toimi. Välillä, kun saundi ja rytminkäsittely alkuperäisteokseen nähden tuntui vääränlaiselta, oli vaikutelma koominen – muttei kuitenkaan riittävän hassu. Toisista kappaleista taas puuttui energiaa ja asennetta. Mielestäni ongelman ytimessä on itse ohjelmisto: vaikuttaa siltä, etteivät säveltäjät ole saaneet kovinkaan paljon irti tehtävänannosta. Jos vertailukohtaa hakee klassisesta musiikista, olisin mieluummin kuullut vaikutteita vaikkapa Louis Andriessenin tai György Ligetin suunnalta perinteisemmän repertuaarin sijaan.

Mitä taas kokonaisuuden esittämiseen tulee, tekivät frakkiin pukeutuneet herrat pidättyneen ironisen vaikutelman, samaan tapaan kuin M.A. Numminen on esittänyt Schubertia. Pahimmasta pönötyksestä pyrittiin eroon ottamalla kontaktia yleisöön. Tuomisalo ja Marin lausuivat muutamat välispiikkinsä kuitenkin pikemminkin toisilleen kuin yleisölle, ja ulosanti jäi vaimeaksi. Tällainen esitys saisi lisäarvoa ammatti-ihmisen tekemästä käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.

Toisella puoliskolla esiintyneen Meta4-kvartetin osuudessa crossover-elementti oli vähäinen. Kappalevalinnat edustivat suomalaista modernia musiikkia, joka varmaankaan ei monen mielestä tunnu kompromissilta: Saariahoa, Rautavaaraa, Vilagia, Sallista, Ahoa ja J. Kuusistoa kuultiin. Mielestäni kysymys oli hyvän tavaran tarjoamista hieman rennommin kuin vaikkapa Ritarihuoneella olisi mahdollista. Musiikki esitettiin sellaisenaan, mutta myöhäisillan yleisö otettiin mukaan hauskoilla ja informatiivisilla välispiikeillä, eivätkä teokset tai yhtyeen maine tästä kärsineet. Oli hauska idea sijoittaa ohjelmaan ensimmäiseksi ja viimeiseksi kvartettoja ja väliin kunkin muusikon soolokappaleet. Näin myös jousikvartetin soittimet ja Meta4:n soittajat tulivat vaivihkaa esitellyiksi yleisölle.

Jää nähtäväksi, miten crossoverin ideaa USCO-klubilla kehitellään jatkossa. Korjaamo ilmoittaa järjestävänsä kuusi tilaisuutta kevään aikana, mutta ainakin kahdella seuraavalla sisältö vaikuttaa varsin suoraviivaiselta ja kesyltä.

Katso USCO-klubin ohjelma tästä.

Keskustelua musiikin hyvyydestä

Musiikkitoimittaja Sakari Warsell kritisoi Helsingin Sanomien mielipideosastolla 17.1. sitä, että ammattilaiset arvottavat musiikkia määreillä ”hyvä” ja ”huono”. Hän kommentoi samassa lehdessä 14.1. julkaistua Vesa Sirénin artikkelia sinfoniaorkestereiden kevätkauden ohjelmista. Warsellin mukaan ”ammattilainen ei koskaan käytä termiä ”hyvä musiikki”, koska se on mahdoton määritellä pitävästi ja antaa kuvan vain kirjoittajan omasta musiikillisesta maailmankuvasta ja rajoittuneisuudesta.”  Hän moittii Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari John Storgårdsia, joka yrittää löytää ”hyvää musiikkia joka suunnalta” ja Siréniä, jonka mielestä ”sinfoniaorkestereille kirjoitetaan hyvää musiikkia kymmenissä maissa”.

Warsell on tietysti oikeassa siinä, ettei musiikin arvoa voi yleispätevästi mitata. Mutta että alalla toimivat ammattilaiset eivät saisi lähestyä asiaa omasta erikoisosaamisestaan käsin? Jos kapellimestarit ja intendentit eivät valitse kausiohjelmaan mielestään hyvää musiikkia, mitä orkesterit sitten soittaisivat?

Kirjoitus on synnyttänyt jo runsaasti keskustelua: tällä kellonlyömällä kommentteja on kirjoitettu Hesarin verkkosivuille jo 17 kappaletta. Kapellimestari Atso Almilan mukaan ”hyvä” merkitsee kuluttajille ”tuttua”, ja niille ”Sibelius on ihanaa (paitsi sinfoniat 3-7)”. Almilan mukaan kyse ei ole tarjonnan huonoudesta vaan siitä, että tähtikultti ja kestosuosikit jyräävät muut vaihtoehdot. Nauvolaiselle ”metasäveltäjä” Lauri Gröhnille riittää, että musiikki on mielenkiintoista, mitä hänen mukaansa konserttisaleissa esitetty museomusiikki ei useinkaan ole. Reijo Liinamaa on sitä mieltä, että musiikin arvon määrittää sen sisältämän käsityön laadukkuus. MusaMaallikon mielestä hyvä musiikki ”ilahduttaa, rohkaisee ja lohduttaa.” Ja A-mummu kaipaa korvilleen ja mielelleen nautintoa, ei kärsimystä, ”jota mm. moderni musiikki usein minulle tuottaa”. Kaija Saariahon oopperat hän tosin hyväksyy: ”niissä oli jotain liikuttavan kaunista ja nautittavaa.”

Lisäisin keskusteluun kolmen pisteen järjestelmän, jonka säveltäjä Tom Hamilton on kehittänyt arviointiin: kaikilla teoksilla on aluksi kolme pistettä. Yksi otetaan pois, jos kappale soi liian lujaa. Toinen, jos se on liian pitkä. Viimeinen piste pysyy, jos kappale on mistään kotoisin.

Päivitys 21.1.:
keskustelu jatkuu, ja laajenee kattamaan muitakin musiikin tekemiseen liittyviä kysymyksiä. hpesch kertoo sävellyksen olevan viesti, jonka vain toinen ammattilainen voi ymmärtää, ja että ”taiteilija ei luo teoksia, koska haluaa, vaan koska hänen täytyy. Taiteilija ei useinkaan pysty kommunikoimaan muuten kuin luomalla taidetta.” Lauri Gröhn on sitä mieltä, ettei musiikilla voi olla semanttista sisältöä: ”Jos Debussyn meri olisi nimetty Saharaksi, sävellyksessä kuuluisi erämaan hiekka ja tuuli”.