Ritarihuone on ainutlaatuinen konserttipaikka Helsingissä. Se sopii erinomaisesti laulajille ja jousisoittimille, vaikka kärsiikin kaikuisena paikkana hieman soinnin leviämisestä. Helsingin Barokkiorkesterin sunnuntaisten konserttien runsaslukuinen yleisö toimi onneksi akustisena massana hilliten tuota kaikua, ja olosuhteet Johann Sebastian Bachin soitinmusiikin pariin herkistymiseen olivat mainiot. Alkuperäisen iltakonsertin myytyä loppuun orkesteri ja juhlaviikot järjestivät toisen konsertin aikaisemmin päivällä ja näin muusikotkin pääsivät soittamaan ohjelmaan kahteen kertaan.Orkesterin ja sen johtajan, viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin ote olikin toisessa konsertissa mukavan rento ja kuunteleva. Suhtautuminen ”vanhaan”, eli 1800-lukua edeltävään klassiseen musiikkiin on nykyisellään onneksi varsin vapaata. Jos autenttisuusliikkeen ja periodisoittimien käytön alkuaikoina pyrittiinkin tiukasti mahdollisimman ajanmukaisiin esityksiin, nykyään on mahdollista kuulla hyvin erilaista ja persoonallista barokkisoittoa – vapaus erilaisiin tulkintoihin on luonnollista seurausta pyrkimyksestä elävään ja puhuttelevaan musisointiin. Yhtenä syynä tähän on varmasti sekin, että Euroopassa ja maailmalla on ehtinyt syntyä erilaisia barokkisoiton traditioita; miksipä vaikkapa ranskalaiset ja saksalaiset soittaisivat barokkimusiikkia samalla tavalla, kun heidän barokkisäveltäjätkin ovat niin kovin erilaisia.
Siksi olikin hauska kuunnella, kuinka HBO ja Kaakinen-Pilch tarttuvat Bachin orkesterimusiikkiin. Bach kun ei ole ollut se pönäkkä, hieman monimutkaista musiikkia säveltävä kirkonmies, joksi hänet on joskus leimattu, vaan monipuolinen ja aikansa kansainväliset virtaukset tunteva muusikko. Bach sävelsi lähes aina tilauksesta: kun hän työskenteli Cöthenin prinssin hovikapellimestarina, hän sävelsi hovin käyttöön soitinmusiikkia 1720-luvun italialaisia ja ranskalaisia trendejä seuraillen; kun hän työskenteli Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina, hän sävelsi kirkon käyttöön koraalikantaatteja ja muuta messumusiikkia. Kaakinen-Pilchin johdolla Helsingin Barokkiorkesteri vaihtoikin mukavasti otetta ja väriä sen mukaan, kaikuiko musiikissa italialainen Vivaldi vai Lullyn ranskalaiset perilliset.
Konsertin avasi Konsertto kolmelle viululle D-duuri, joka on rekonstruoitu alkuperäiseen asuunsa myöhemmin tehdystä kolmen cembalon konserttoversiosta. Kolmen viulusolistin lisäksi lavalla oli vain pieni jousiryhmä, mikä vaati kuulijoilta heti alkuun herkistymistä Bachin moniääniseen, kamarimusiikilliseen kudokseen. Vaikka teos ei ollutkaan ehkä konsertin parhaiten harjoitettu, sen aikana oli jännittävää seurata konserton kolmea viulusolistia: Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch, Minna Kangas ja Aira Maria Lehtipuu ovat luonteeltaan ja taustoiltaan erilaisia soittajia, ja he soittavat erilaisia jousilla ja soittimilla. Kaakinen-Pilchin pippurinen temperamentti sai oivan vastavoiman Aira Maria Lehtipuun nyansseiltaan hyvin herkästä soitosta, joka varsinkin konserton hitaassa osassa lumosi puhuttelevuudellaan. Konserton päätösosassa vuorostaan Minna Kangas ja Kaakinen-Pilch veivät kolmen solistin ja orkesterin vuoropuhelun maukkaan tuliseen suuntaan. Konsertto huipentui Kaakinen-Pilchin muistuttaessa temperamentikkaalla soitollaan siitä, ettei näyttävä virtuoottisuus ollut romanttisen viulunsoiton isän, Paganinin keksintöä.
Konsertin ensimmäisen puoliskon kahdessa jälkimmäisessä numerossa, viulukonsertoissa a-molli ja E-duuri Kaakinen-Pilch teki solistina varsin uskottavan vaikutuksen: Bachin konsertot toimivat hyvin juuri näin, kun sooloviulun soittaja on enemmänkin joukkueenjohtaja kuin solisti. Orkesteri teki täydessä koossaan, 14-henkisenä hyvää työtä konsertoissa, jotka sisältävät paitsi solistin ja orkesterin, myös orkesterin yksittäisten soitinryhmien ja jopa soittajien vuorottelua eli konsertointia.
Orkesterin continuo-ryhmään kuului Anna-Maaria Oramon cembalon ja matalien jousisoitinten lisäksi myös Aapo Häkkisen soittamat urut. Oramon sinänsä oivallisesti soittaman cembalon jättäminen paikoin pois toi koko orkesterin sointiin hienoa vaihtelua ja dynamiikkaa. Erityisen hienoja konsertoissa olivat niiden hitaat osat, joissa orkesteri solistinsa johdolla hengitti rauhallisesti ja yhtenäisesti. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon E-duurikonserton viimeisen osan, Allegro assain hyvin elävästi karakterisoitu maalaismaisuus. Tämä menuetiksi liian nopea osa kotiutui HBO:n ja Kaakinen-Pilchin käsissä tosin ehkä enemmän Kaustisen pohjanmaalaiseen kuin Köthenin saksilaiseen maalaismaisemaan. Konserttojen esitykset olivat kaiken kaikkiaan miellyttäviä, joskin pieni ripaus lisää rytmistä joustavuutta ja agogiikkaa olisi ollut mieleeni. Olisin mielelläni kuullut solistilta myös pidempiä ja kekseliäämpiä kadensseja.
Väliajan jälkeen kuultiin Bachin Orkesterisarja D-duuri. Tämä oboet, trumpetit ja patarummut normaalisti sisältävä teos esitettiin nyt kolmen viulun konserton tapaan oletettuna varhaisversiona pelkin jousin. Ranskalaistyylisen alkusoiton jälkeen kuultiin konsertin ehkä odotetuin numero, Air. Kyseessähän on ”se Bachin Air”, jonka kännykkäkansakin kyllä tuntee. Lieneekö syynä ollut osan nauttima ainutlaatuinen tunnettuus, mutta juuri Airin kanssa yhtye intoutui herkuttelemaan fraasien taitekohdissa ja yksittäisten linjojen tulkinnassa – sellaista olisin toivonut kuulevani jo aikaisemmin. Tämä toi rikkautta myös Bachin upeaan polyfoniaan eli moniäänisyyteen – mainittakoon erityisesti Aapo Häkkisen upean improvisatorinen urkucontinuo. Hyvin oli fraseerattu myös seuranneet kaksi Gavottea, joiden tanssillisuus ja eläväinen agogiikka sai yleisönkin jammaamaan mukana. Mukavan rouheat Bourrée ja Gigue päättivät orkesterisarjan hyväntuulisesti. Innostunut, joskin riittävän ilmanvaihdon puutteessa väsynyt yleisö taputti orkesterin lavalle vielä uusimaan Airin, jonka Helsingin Barokkiorkesteri Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin johdolla toteutti nyt vieläkin plastisemmin ja sävykkäämmin.