Amfion pro musica classica

Monthly Archives: huhtikuu 2008

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Puumalan mestariteos ja Telarannan oiva Stravinsky-tulkinta

Veli-Matti PuumalaSibelius-Akatemian sävellysprofessorina vuodesta 2005 toiminut Veli-Matti Puumala (s. 1965) on aikamme merkittävimpiä ja kiinnostavimpia suomalaissäveltäjiä, jonka musiikkia kuulee valitettavan harvoin. Pianokonsertto Seeds of Time (2004) oli neljän pohjoismaisen orkesterin yhteistilaus, joka sai Teosto-palkinnon vuonna 2005. Oli korkea aika kuulla teos vihdoin Helsingissä; suunniteltu pääkaupungin-esitys keväällä 2007 kun peruuntui solistin sairastumisen vuoksi.Puumala on pianokonsertossaan halunnut välttää perinteistä virtuoosisolistin ja orkesterin välistä taisteluasetelmaa. Teoksen piano-osuus ei tosin millään muotoa ole niukka tai passiivinen, sillä solisti on äänessä lähes koko kappaleen ajan. Tiheä, virtuoosinen ja tarkkuutta vaativa soolo-osuus on myös pianistille ehdottoman haastava. Uudenlainen konserttolähtökohta näkyy ennen muuta soitinnusratkaisuissa: orkesteri on jaettu erilaisiin pienempiin ryhmiin ja yhtyeisiin, ja varsinaista tutti-jaksoa ei teoksessa kuulla oikeastaan lainkaan. Orkestraatio ohenee asteittain teoksen loppua kohti solistin saadessa samalla enemmän tilaa. Puumalan näkökulmat orkesteriin ovat persoonallisia, ja orkesterivärejä hän käyttää erittäin vaihtelevasti ja kiinnostavasti.

Draamalliselta kokonaishahmoltaan konsertto on selkeä ja vääjäämätön, mutta yksityiskohtien tasolla musiikki etenee rikkaasti ja usein arvaamattomastikin. Yksiosainen teos jakaantuu kolmeen selvästi erottuvaan pääjaksoon. Ensimmäinen pääjakso Turba on nopeaa, fragmentaarista ja aggressiivista musiikkia, jossa pianosolisti esiintyy orkesteritekstuurien osana ilman varsinaista omaa profiilia. Pianistin rooli kasvaa näkyvämmäksi laajassa keskijaksossa Premura, jota leimaavat nopeus, jatkuvuus ja hellittämätön liike. Loistokkaan mukaansatempaava jakso on ideoiltaan varsin tiukasti rajattua musiikkia, jonka kokonaiskaarroksena on melko suoraviivainen nousu ja lasku. Olisiko keskiosaa voinut kehitellä vielä pidemmälle, vielä yllättävämpiin ja groteskimpiin tilanteisiin saakka?

Laaja loppujakso Tra le Braccia della Notte on tietyssä mielessä teoksen ”rohkein”: koko jakso leijuu pitkänä, hitaana ja hiljaisena yömusiikkina, joka saa kuulijan ajantajun hämärtymään. Kaikissa jaksoissa musiikin etenemisen katkaisevat ajoittain orkesterin staattiset ”sointi-ikkunat”, joissa kurkistetaan teoksen ulkopuoliseen aikaan ja musiikilliseen todellisuuteen. Tämäkin on rohkea ratkaisu – joka onnistuu.

Omaperäisistä ja innovatiivisista ajankäytöllisistä ideoistaan huolimatta Seeds of Time jättää erittäin tasapainoisen, jopa klassisen vaikutelman. Musiikin ilmaisu ja materiaali on viime kädessä melko niukkaa ja ekonomista, tapahtumarunsautta on annosteltu harkiten, ja eri osien luonne on määritelty tarkkaan.

Konsertto hyödyntää rikkaasti modernia sointimaailmaa, mutta myös hienostuneet alluusiot perinteiseen pianokirjallisuuteen nousevat tärkeään asemaan. Olin kuulevinani viittauksia ainakin Chopinin, Prokofjevin, Albenizin, Ravelin ja Skrjabinin tuotantoon, orkesteriosuudessa myös jazziin. Niin taitavasti kuin alluusiot olikin toteutettu, nostatti niiden runsas käyttö kysymyksiä: mikä lopulta on Puumalan oma pianotyyli, ja onko hän konsertossaan aivan toden teolla yrittänyt sellaista löytää? Vai onko Puumalan näkökulmasta pianorepertuaari nykypäivänä jo ”valmis” ja säveltäjän ”oma pianotyyli” siten mahdottomuus?

Pianokonsertto Seeds of Time on joka tapauksessa mestariteos, yksi suomalaisen konserttokirjallisuuden merkittävimpiä saavutuksia. Teos olisi syytä saada piakkoin levylle, ja sen tulisi lähivuosina olla jonkun suomalaisorkesterin ulkomaankiertueen ohjelmistossa.

Ruotsalainen Roland Pöntinen oli konserton taitava ja virtuoosinen solisti. Puumalan musiikin rikkaan, moni-ilmeisen ja kirkkaan luonteen Pöntinen on ymmärtänyt erinomaisesti.

Balettimusiikki Petrushka (1911/1947) on ymmärrettävistä syistä Igor Stravinskyn (1882–1971) esitetyimpiä teoksia: yhdistyväthän kappaleessa folkloristinen välittömyys, orkestraalinen loisto, vahva tapahtumakuvaus ja sävellystekninen taidokkuus.

Petrushkan esityksestä Finlandia-talossa muodostui ainakin kapellimestari Jani Telarannan näytös: mittavan teoksen johtaminen ulkoa oli uskomaton suoritus. Telarannan vakuuttavassa tulkinnassa olivat kohdallaan sekä primitiivinen rempseys ja lämpö että moderni tarkkuus. HKO:n puhaltajat suoriutuivat vaativista sooloistaan erinomaisesti.

SibaTV

Sibelius-Akatemiakin on herännyt tarjoamaan tallenteita ja suoria konserttilähetyksiä internetissä. Pääasiassa opiskelijoiden konserttitallenteista koostuva tarjonta ei ole vielä kovin laaja, mutta on mukava huomata että se sisältää paljon kokonaisia konsertteja eikä vain lyhyitä poimintoja. Vaikka SibaTV:n kautta pääsee kurkistamaan, minkälaisia esityksiä ainoan musiikkiyliopistomme opiskelijat aikaansaavat, siitä ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä esimerkiksi opiskelijoiden yleisestä tasosta, sen verran pienestä otoksesta on kysymys. SibaTV on joka tapauksessa mukava lisä internetissä vähitellen kasvavaan ilmaiseen klassisen musiikin tarjontaan.

Linkki SibaTV:n sivulle: http://www2.siba.fi/sibatv/.

Juha Uusitaloa kehutaan vuolaasti Itävallassa

Richard Wagnerin Niebelungin sormus vetää Wienin valtionoopperan katsomot täyteen. Wienin uuden sormuksen toinen osa, Siegfried, on ennättänyt ensi-iltaan, ja kaikki kuusi esitystä olivat jo ennakkoon loppuunmyydyt.

Lavastus on karu ja puvustus ylen nykyaikainen. Siegfried heiluu näyttämöllä miekka kourassaan verhoutuneena armeijanvihreään rintama-asuun ja maastokenkiin. Päivälehtien Kurier ja Der Standard arvostelijoitten mielestä lohikäärmeenluola tuo mieleen James Bondin.

Kriitikot ylistävät miehitystä ihanteelliseksi, asialla ovat parhaat mahdolliset Wagner-tulkitsijat. Wandererin roolin laulava Juha Uusitalo sai kautta linjan kiittävät arvostelut. Päivälehti Österreichin mukaan hänellä on ”kaunein ja luonteikkain Wotan-ääni sitten Hans Hotterin”.

Nykymusiikkia Voronezissa

Palasin Venäjältä Rjazaniin ja Voroneziin suuntautuneelta konserttimatkalta, jota olivat järjestämässä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus ja Moscow Contemporary Ensemblen intendentti Victoria Korshunova yhdessä Suomen Moskovan suurlähetystön ja kulttuurineuvos Kerstin Kronvallin kanssa. Voronezissa oli pieni nykymusiikkifestivaali, jonka kahdessa konsertissa Moscow Contemporary Ensemble esiintyi. Ohjelmassa oli suomalaista, baltialaista ja venäläistä musiikkia. Voronezissa olivat yhtyeen lisäksi mukana Kerstin Kronvall sekä moskovalaiset säveltäjät Dmitri Kapirin (Capyrin) ja Venäjän säveltäjäliiton pääsihteeri ja säveltäjä Viktor Ekimovski.

En ole aikaisemmin käynyt Venäjällä. Tällä matkalla kohtaamaani vieraanvaraisuuden ja välittömyyden myötä karisivat ne mahdolliset ennakkoluulot, mitkä olivat kenties pidätelleet aiempaa matkustusintoani sinne suuntaan. Musiikillisesti yhtyeellä oli hurja urakka, ohjelmassa oli lähes 20 uutta teosta, mutta se ei vähentänyt muusikoiden lämminhenkistä avoimuutta. Jokaisessa välissä konsertin jälkeen, ennen yöjunaan menoa, ehdittiin aina istuutua paikallisten kattamaan zakuska-pöytään ja pitää hersyviä maljapuheita. Yhtyeen pianistilla Mikhail Ljubovilla oli sitä paitsi väitöstilaisuus Xenakiksen musiikista Moskovaan paluupäivän iltana. Ystävällisesti minutkin kutsuttiin mukaan säveltäjäliiton talossa pidettyyn karonkkaan. Mielenkiintoinen ero muuten Suomeen verrattuna on se, että Venäjän säveltäjäliittoon kuuluu paitsi säveltäjiä myös nykymusiikkiin suuntautuneita musikologeja.

Paitsi kultturillisesti avartava, oli matka myös musiikillisesti mielenkiintoinen. Neljässä intensiivisessä päivässä, omalta osaltani viidestä yöstä neljä yöjunan makuuosastossa, ehti tutustua matkakumppaneihin. Kapirin oli persoonana valloittava, paljon puhuva ja hauskalla huumorintajulla varustettu iso mies, joka sävelsi hyvin sensitiivistä, omien sanojensa mukaan sarjallisuudesta ja spekralismista nousevaa musiikkia. Ekimovskin musiikillinen credo puolestaan oli jatkuva uusiutuminen; jokainen teos tulee säveltää eri näkökulmasta ja eri tekniikalla. Kuulemaani tuotantoa yhdisti kuitenkin primitivistis-punkhenkinen ilmaisu; esimerkiksi konsertto sähköviululle ja orkesterille toi mieleen B. A. Zimmermannin Die Soldaten -oopperan alkusoiton suoraviivaistettuna ja entisestäänkin turboahdettuna. Kuulin teokset myös kahdelta Voronezlaiselta säveltäjältä Elizaveta Tkatshevalta ja Sergej Volkovilta. Volkovin teos oli Stravinskin Petrushkan maailmaa kevyenä versiona ja teatterissa työskentelevän Tkatshevan puolestaan vapaatonaalista teatterimusiikkia.

Me muualta tulleet säveltäjät esittelimme Voronezissa musiikkiamme paikallisessa musiikkiakatemiassa. Minä puolestani kerroin muustakin suomalaisesta musiikista. Olin suorastaan hämmentynyt nuorten opiskelijoiden innosta nykymusiikkia kohtaan; en ole aikaisemmin kohdannut sellaista kysymysten määrää ja tiedon halua. Monet heistä halusivat säveltää, vaikka Voronezissa sävellysopiskelu ei ollut mahdollista. Sävellyksestä olivat kiinnostuneet ainakin yhtä useat nuoret naiset kuin nuoret miehetkin.

Helsinki-Moskova junassa mennen tullen tapaamieni liikemiesten kanssa puhuttuani sopii toivoa, että Venäjän luonnonvaroista saadusta rahasta jokin osa valuisi myös kulttuurille; kuulemma viime vuoden 17 uudesta miljardööristä 16 oli Venäjältä. Tässä mielessä uskoisin, että tämänkaltaiset matkat ovat erittäin tärkeitä ja paikallisen näkyvyyden kannalta oli merkittävää, että Kerstin Kronvall oli mukana. Victoria Korshunovan sanoin kyseessä oli uuden musiikin ”lähetystyö” sinne, missä levyjä tai musiikkia ylipäänsä ei ole juuri tarjolla.

”Ylen klassinen” -nettiradio

Ylen uutta klassisen musiikin kanavaa voi kuunnella myös internetin kautta. Ympärivuorokautinen Ylen klassinen -radiokanava soi hyvällä äänenlaadulla osoitteessa http://www.yleradio1.fi/musiikki/ylenklassinen/