7.1. Meille tulee vieras, musiikinopettaja Anneli Keinänen-Sallinen Kiteeltä. Menemme kentälle vastaan, on aina hauska näyttää Pariisia sellaiselle, joka näkee tämän ihmeen ensi kertaa. RER-metrossa matkalla keskustaan, taas soittajia, joku venezuelalaisen näköinen säestää harmonikalla ja esittää amerikkalaisia evergreenejä. Yleensä soitto on häiritsevää, etenkin jos tulevat korvan juureen, mutta nyt aurinko paistaa, esikaupungit vilisevät ikkunasta, on kevättä ilmassa ja aitoa, huoletonta Pariisin tunnelmaa – Suomen pimeyden jälkeen. Illalla kävelemme Blvd St. Micheliä Notre Dameen, ei ole tullut aikoihin käytyä. Torniin minua ei toki saisikaan. Rue Rivoli täynnä ihmisiä ja autoja, tulee mieleen aika Cité des Artsissa.
8.1. Olen jo etukäteen päättänyt, että tänään menemme kuuntelemaan iltapäivämatineaa Salle Cortot’hon, ilmoitusta ei tosin ole Pariscopessa mutta otin broshyyrin jo ennen joulua. Blvd Malesherbesilla olisi mukava asua. Täällä oli Jacques Févrierin huoneisto yhdellä välikadulla. Salle Cortot ja Ecole normale de musique, mitä muistoja, Gentilen luokka, Tagliaferron ja Lefeburen musiikin tulkinnan kurssit, jotka jatkuivat keskiyöhön saakka. Yleensä näillä matineoilla on aina sama kaava; joku tai joitain nuoria solisteja ja klassista ohjelmaa. Mutta nyt on poikkeus: Marc André soittaa omia teoksiaan ja kuullaan jopa Pierre Schaefferin nauhamusiikkia. Se on liikaa ainakin neljälle pariskunnalle jotka poistuvat ovet paukkuen. Tällaista pakoa ei tapahdu enää Helsingissä, jossa nykymusiikki on vakiintunut. Mutta osoittaa myös sen, ettei vakiintunutta konserttikäytäntöä kannata muuttaa ja tarjota yleisön odotusten vastaista musiikkia. Lopuksi kuullaan Andrén, koulun pianonopettajan, sovitus Eläinten karnevaalista ja myös uusi teksti lausutaan. Olisin kyllä mieluummin kuullut entisen!
Illalla on vuorossa toinen konsertti. Boris Berezovski. Pakko ostaa yksi puuttuva lippu oven suusta, mutta se onkin aivan eturiviin tosin vasemmalle sivulle Theatre Champs Elyseessä. Ensemble orchestral de Paris soittaa John Nelsonin johdolla, ensiksi Haydnia ja sitten Chopinin konsertot. Berezovskista minulle kertoi Paul Forsell, mutta olen häntä kuullut vain videolta Roque d’Antheronin festivaalilta, Lisztiä, virtuoosista ja hikistä. Hän saapuu lavalle, olemus on moukarinheittäjän tai painnonnostajan, mitähän tästä tulee. Mutta yllätys: näin esoteerista aidon ja kalvakkaan varhaisromanttista Chopinia en ole kuullut. Hänen tekniikkansa on äärettömän rauhallista ja eleetöntä.
Mikä vastakohta: musiikki jonka hän loihtii on hänen lihaksikkaan ja hyvinvoivan kehonsa täydellinen vastakohta. Marcel Proust oli oikeassa! Kun soittaja alkaa soittaa, hän astuu kuin toiseen kehoon. Tämä soitto vakuuttaa minut ehdottomasti, ja seuraavana päivänä menen Fnaciin ostamaan Chopinin hänen tulkitsemanaan. Ohjelmalehtisessä on hauska haastattelu: Paroles de soliste. Hän kertoo kuinka hänestä tuli pianisti: hän soitti 17-vuotiaana pianoa taustamusiikiksi erässä Moskovan elokuvateatterissa, kun esityksen jälkeen muuan rouva tuli kiittämään ja tarjosi jäätelön. ”Silloin huomasin: tämähän kannattaa!” hän kertoo – ja näin hänesträ tuli muusikko… Hän myös kertoo miten nauttii elämästään. Jos hän konsertin takia pidättyisi menemästä ’ulos’, syömästä lounasta ja vain lepäilisi ja jännittäisi, ei hänen elämästään tulisi yhtään mitään. Joka tapauksessa olen vakuuttunut, että venäläinen pianokoulu on säilyttänyt 2000-luvulla romanttisen pianotulkinnan tradition. Hänen tekniikkansa on niin subliimia, että hän olisi aikamme Busoni – jos olisi älykkäämpi, esittäisin kuitenkin varauksena.