Monthly Archives: tammikuu 2008

2.11.

Tänään julkistettiin Pro Musican lahjoitus Musiikkitalolle. Kunpa nyt herättäisiin privatilla sektorilla, sillä olemmehan siirtyneet globaaliin neoliberalistiseen markkinatalouteen, jossa valtion rooli on supistettu minimiinsä. Ennen vanhaan tietenkin valtio maksoi, muttei kai enää. Mutta onko meillä tarpeeksi rikkaita- sellaisia kuin herra Jacobs joka lahjoitti huikean omaisuuden Indiana University School of Musicille, ja sen ansiosta koulun nimi muutettiin Jaboc School of Musiciksi. Olisi katastrofi jos taloa ei tulisikaan, kuinka media edes viitsii spekuloida sellaisella mahdollisuudella? Taustalla on väärää näkemystä taidemusiikin elitistisyydestä.

1.11.

Aamulla luento musiikin tyylihistoriasta Mariankadulla, tämä on vaan kolmen luennon sarja matkojen vuoksi. Luennot käsittelevät klassista tyyliä ja seuraavan kerran 15.11. ranskalaista musiikkia ja 22.11 Etelä-Amerikkaa ja Villa-Lobosia, jolloin näytän elokuvaharvinaisuuksia. Ihmiset eivät tajua että yliopiston luennot ovat julkisia tilaisuuksia, joita saa kuka vaan tulla vaikka kadulta seuraamaan. Joka tapauksessa kurssilleni ilmoittautui 12, mutta siellä olikin liki 40. No, puhuin tuoreimmasta tutkimuksestani joka oli tosiaan uunituore, sillä edellisellä lomaviikolla sain valmiiksi tekstini Mozart or the Idea of a Continuous Avantgarde. Mozartko avantgardesäveltäjä? Hui kauhistus, sanoohan Alfred Einsteinkin, että Mozart sävelsi aina aikansa konventioita noudattaen – vaikka loukkasikin 1700-luvun makua syvällisyydellään ja kekseliäisiyydellään. Joka tapauksessa tästä tuli 35 sivua pitkä juttu, jossa on paljon uutta teoriaa, mm. Schenkerin analyysin uutta tulkintaa semiotiikan valossa. Se huipentuu d-molli Fantasian analyysiin ja siihen että teoksen avatgardistinen ele on täsmälleen ottaen tahdin 52 Es-sävel. Tämä juttuni ilmestyy printattuna seuraavassa Synteesin numerossa 4/07 mutta kun esim. nuoret lukevat nettiä nykyisin, laitan sen tähän Amfioniin tekstiosastoon jos jotakuta kiinnostaa.

Lähden muuten liikkeelle Le Monden v. 2006 julkaisemasta valokuvasta, joka hätkähdytti ainakin minua: siinä oli ryhmä ihmisiä ja tekstinä: DOCUMENT: Constance, Veuve Mozart en 1840. Siinä poseerasi saksalainen säveltäjä Max Keller rouvineen Altöttingin kaupungissa Baijerissa ja vasemmassa reunassa – ei kukaan muu kuin Konstanze, mutta ei rokokooperukissa puuteroituna jollaisena hänet muistamme muotokuvista, vaan tukka jakauksella sileästi puettuna saksalaiseen porvaristyyliin. Hän oli ollut naimisissa jo kauan ruotsalaisen diplomaatin herra Nissenin kanssa ja Mozart haudassa jo 35 vuotta. Hänellä oli vielä aikaa kaksi vuotta valokuvan jälkeen. Uskomatonta – nimittäin siksi että jos joku on valokuvattu ei hän ole enää jossain historian alkuhämärissä, meistä erottamattoman etäisyyden päässä, vaan hän on tavallaan meidän aikaamme, eli kuten Walter Benjamin sanoi: Zeitalter der mekhanischen Reproduzierbarkeit… Eli siitä ei ole niin kauan kun hän liikkui keskuudessamme. Ja näin ollen miksemme voisi käyttää myös termiä avantgarde tietoisen anakronistisest,i jos se pitää paikkansa. Tuo henkilö siis tuossa daguerrotypiassa oli se, joka oli elänyt Mozartin kanssa ja kantoi sisässään kaikkia muistoja, ‘ancien regimeä’.

Iltapäivällä toinen seminaari, kansainvälinen, eksistentiaalisemiotiikasta. Minulla on viikottain kaksi kansainvälistä seminaaria joissa molemmissa n. 12 opiskelijaa kaikkialta maailmasta, Italiasta, Espanjasta, Saksasta, Latviasta, Perusta, Meksikosta, Venäjältä, Tanskasta – ja on joku urhea suomalainenkin – sillä puhumme vain englantia tietenkin. Joka tapauksessa kriittinen nuori berliiniläisopiskeija oli huomanut että kirjassani Existential semiotics (Bloomington 2000) oli saksan termi Wissen ja Kennen käännettty know ja feel. Hän sanoi: feel on saksaksi fühlen, Kennen on jotain get familiar. Tämä ongelma askarrutti minua jo ennakkoon että olin kysynyt assistentiltani Rickiltä, joka oli kirjan toimittaja, että miten se oikein oli. Vastaus tuli heti, kaksi sivua analyysia näistä termeistä, ja siitä kävi ilmi että kyllä termissä kennen on hieman feelinkiäkin. Omasta mielestäni Wissen = ransk savoir ja Kennen = ransk connaiter ja taas savoir tarkoittaa mitä hyvänsä tietoa, tietämistä sinänsä, jotain abstraktia tietoa, kun taas connaitre on subjektiivista, omakohtaisesti elettyä tietoa ja taitoa. Esim. musiikissa voin teoreettisesti tietää kappaleen, miten se menee ja miten se rakentuu, mutta vasta kun osaan soittaa sen tunnen sen varsinaisesti oman kehoni kautta. Se on yhtä kuin Kennen. Tätä eroa on muuten suomeksi pohtinut Oscar Parland kirjassaan Tieto ja elämys eli hän kääntää noin termit Wissen und Kennen.

Illalla on WSOY:n illallinen kirjan Maamme Suomi ilmestymisen kunniaksi. Se on mammuttiopus joka juuri ilmestyi yhdessä WSOYlta ja Weilin et Göösiltä. Se on niin painava, etten voi sitä enää raahata esim. luennoille, hirmuisesti tietoa Suomesta ja Suomen tulevaisuudesta. Maksaa jotain 250 euroa muistaakseni. Mutta on siinä toki musiikistakin ja itse asiassa siitä kirjoittavat mielellään myös ei-musiikki-ihmiset kuten sosiologian professori Alasuutari Tampereelta. Hän lanseeraa musiikin ‘kaikkiruokaisuuden’ käsitteen – mutta sitä ei varmaan sovi esitellä Amfionin palstoilla. Kysessä on se, että sosiologit relativisoivat kaiken, kaikki on vain käyttäytymistä ja sellaisena ymmärrettävää ja makua, yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta musiikista ja sillä siisti. Mutta sivuun jää arvonäkökohta, eli miltä musiikin todellisuus näyttää sisältäpäin, estetiikan kannalta ja historian kannalta ja merkityksen kannalta.

3.11.

Kuka on sanonut että blogia on kirjoitettava päivä päivältä eteenpäin? Miksei voi mennä taaksepäin – aivan kuin Proust? Ja lopulta saavuttaa sen, mitä venäläis-liettualainen filosofi Lev karsavin kutsui ‘omintemporaalisuudeksi’ eli kaikkialla läsnäolevaksi ajaksi. Mitä tapahtui siis eilen? Luin illalla sängyssä Turgenjevin novellin Voittoisan rakkauden hymni. Onneksi olin aikoinaan kopioinut sen mappeihini ja se löytyi. Syynä tähän oli se että Ernst Chaussonin maailmankuulu viuluteos, Poème, sai tästä lähtönsä. Chausson kirjoitti Poèmen kansilehdessä ”L’hymne de l’amour triomphant” koska hän lueskeli sitä yhdessä Debussyn kanssa Luzancyssa kesänvietossa. Mutta Poèmen painetusta versiosta tämä otsake katosi. Oliko se niin kuin saksalainen musiikkitieteilijä Arnold Schering kuvasi Beethovenia ja kirjallisuutta; kun kaunokirjallinen ohjelma oli antanut impulssinsa säveltämiselle, se sai kadota. Tätä kutsutaan musiikilliseksi hermeneutiikaksi. Joka tapauksessa yksi asia on selvä: kun lukee tämän novellin, kuulee itse teoksen aivan eri tavalla.

Kun tarkemmin ajattelee, nerokasta Chaussonin teoksessa on, että se ei ole wagnerilaisisttain johtoaiheinen – vaikka Tristan sointu tulee kahdesti vastaan heti kättelyssä. Mutta itse hymniä ei ollenkaan kuvata musiikissa, sillä toistuvaa teemaa ei voisi kuvata, sen sijaan pääaihe kuvaa eränlaista toistuvaa kohtalonomaisuutta. Novellin juoni on yksinkertainen: Italiassa 1500-luvulla eräässä kaupungissa elävät erottamattomat ystävykset Fabius ja Mucius. He eivät salaa mitään toisiltaan. He ihastuvat yhtaikaa Valeriaan, nuoreen tyttöön. Tämä ei osaa päättä kummalle suostuu, joten hänen äitinsä ratkaisee: Fabius. Muciuksen on lähdettävä. Neljä vuotta kuluu, mitään ei tapahdu. Yhtäkkiä Mucius palaa itämailta mukanaan orientaalisia esineitä, malaijilainen mykkä palvelija. Hän on jotenkin muuttunut. Fabius tarjoaa hänelle asunnoksi puutarhamajansa. Mucius alkaa soittaa itämaisilla instrumenteillaan ja lopulta ilmoille kantautuu oudon lumoava laulu. Yöllä Fabius ja Valeria heräävät samaan hyponneettiseen melodiaan, joka kantautuu puutarhasta. Seuraavana yönä Fabius herää ja huomaa että Valeria on poissa. Hän on lähtenyt liikkeelle unissaan ja käynyt puutarhamajassa kun tämä toistuu, Fabius mustasukkaisena työntää tikarin Muciuksen kylkeen. Mutta aamulla käy ilmi, ettei tämä kuollutkaan, vaan virkoaa ja lähtee. Rauha palaa, mutta eräänä päivänä kun Valeria istuu klaveerin äären hänen kätensä liikkuvat kuin vieraan voiman ajamina, ja ilmoille kaikuu sama outo melodia, voittoisan rakkauden hymni. Tähän novelli päättyy.

Mutta miten todistaa muuten musiikin ja kirjallisuuden yhteyttä, sitä olen pohtinut viime aikoina, sillä lupasin kirjoittaa Wagneriaaniin jutun Proustin ja Wagnerin yhteyksistä teesinäini että Proust on Wagnerin ekfraasista (hieno kreikkalainen termi, en kerkiä tässä selostaa).

Mutta aamulla tuli TV:stä Glinkan Russlan. Siinä on keskeisessä roolissa henkilö nimeltä Finn. Se olisi pitänyt kyllä suomentaa ihan oikeasti ‘Suomalaiseksi’. Hän on hyvä tietäjä, velho joka lopulta pelastaa Russlanin ja Ludmilan taikasormuksellaan, jolla Ludmila saadaan herätettyä. Huom! suomalainen pelastaa Pushkinin sadun sankarit. Tällä on täytynyt olla syvälle käyvä vaikutus siihen, miten suomalaiset mielletään ylipäätään Venäjän mytologiassa. Olkaamme ylpeitä. Muutoin assistenttini Rick Littlefield kirjoitti juuri Michiganista lukeneensa yhtä kirjaa uponneesta Atlantiksesta, jossa väitettiin että suomalaiset ja baskit polveutuivat Atlantiksen muinaisesta kansasta. Ehkä tämä selittää miksi olemme niin erikoisia, Eli niin kuin M.A. Numminen sanoi: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis – omituisia.

Russlanin ohjaus ja lavasteet olivat huikean kauniita, ylittämättömän esteettisiä. Osataan vielä tehdä autenttista oopperaa Mariinskyssa. Mieleeni tulee n. kuukausi sitten Pariisin Bastiljin oopperassa näkemäni harvinaisuus, Paul Dukasin L’Ariane et barbe-bleun. Ihastuttavaa musiikkia, todella harvinainen unohdettu klassikko Maeterlinckin symbolistiseen tekstiin – mutta ohjaus kauheaa saksalaista nykyteatteria, näyttämö esitti valkeita moderneja huoneita joiden ovia availtiin, ohjaus alkeellista….Oopperan alennustilaa….