Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2007

You are browsing the site archives by month.

Kaija Saariahon oratorio nähdään Helsingin juhlaviikoilla

Säveltäjä Kaija Saariahon näyttämöllinen oratorio La Passion de Simone, Simonen kärsimys, nähdään elokuussa Helsingin juhlaviikoilla. Säveltäjän uusin teos esitetään Finlandia-talossa kahtena perättäisenä iltana.

Teos on saanut innoituksensa ranskalaisfilosofi Simone Weilin (1909–1943) elämästä ja kirjoituksista. Saariaho on säveltänyt oratorionsa soolosopraanolle, kuorolle, orkesterille ja elektroniikalle. Teoksen libretto on libanonilais-ranskalaisen kirjailijan Amin Maaloufin käsialaa.

Harvinainen Stradivarius huutokaupataan New Yorkissa

Historian kuuluisimman viulunrakentajan, Antonio Stradivarin, vuonna 1729 valmistama viulu tulee ensi viikolla myyntiin New Yorkissa. Huutokauppakamari Christie’s arvioi hinnan nousevan 1,5 miljoonaan dollariin. Suurin Stradivariuksesta maksettu hinta on ”Vasara”-viulusta viime vuonna pulitettu 3,6 miljonaa dollaria.

EMO Ensemble ja Philomela -kuorot ehdolla PN:n musiikkipalkinnon saajiksi

Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnosta kilpailee kaksi suomalaista kuoroa. Ehdokkaina ovat Espoon musiikkiopiston yhteydessä toimiva kamarikuoro EMO Ensemble ja helsinkiläinen naiskuoro Philomela. Noin 47 000 euron palkinto jaetaan nyt ensimmäistä kertaa nimenomaan kuorolle. Sen saaja päätetään huhtuikuun lopussa.

Marja-Liisa Lieppinen Turun filharmonisen orkesterin intendentiksi

Turun filharmonisen orkesterin uudeksi intendentiksi on valittu Marja-Liisa Lieppinen. Hän aloittaa virassaan mahdollisimman pian. Määräaikainen virkasuhde jatkuu vuoden 2012 heinäkuun loppuun.

Oululainen Lieppinen on valmistunut esittävän säveltaiteen maisteriksi Sibelius-Akatemiasta vuonna 1996 ja hallintotieteiden maisteriksi Tampereen yliopistosta 2003.

Katsaus musiikkikritiikin historiaan

KESKIEUROOPPALAINEN PERIMÄRobert Schumann

Ensimmäiset musiikkikritiikit Euroopassa ilmestyivät ammattilaisille ja oppineille tarkoitettujen musiikkilehtien sivuilla ennen 1700-luvun puoliväliä. Yleisempään tietoisuuteen musiikkikritiikki tuli kuitenkin vasta 1700-luvun puolivälin jälkeen, porvarillisen musiikkikulttuurin alkuaikoina. Silloin syntyi porvarilliselle yleisölle suunnattu musiikkilehdistö joka raportoi tapahtumista ja arvioi uutuussävellyksiä. Esimerkiksi kirjoituksia Haydnin ja Beethovenin musiikista löytyy jo paljon.

Romantiikan aikakaudelle tultaessa värikkyys ja poleemisuus kirjoituksissa lisääntyi. Siinä missä 1700-luvun kritiikki pohjautui yleisesti hyväksyttyihin musiikin tekemisen sääntöihin yhdistettynä harjaantuneeseen subjektiivisen makuun, 1800-luvulla rationaalisuus ja sääntöjärjestelmä jäivät taka-alalle. Romantiikan ajan kriitikko oli eksegeetikko, teosten tulkitsija ja niiden sisäsyntyisten tavoitteiden ja merkitysten paljastaja. Kriitikot pyrkivät myös avoimesti vaikuttamaan taiteen kehitykseen. Teoksia ei jaettu hyviin ja huonoihin, vaan taiteeksi ja ei-taiteeksi. Jälkimmäisestä kirjoitettiin vähän ja yleensä ironiseen sävyyn. Nerokkaiksi arvioituja teoksia ja säveltäjiä sen sijaan ylistettiin vuolaasti. Vuosisadan puolivälin jälkeen musiikkikritiikista kehittyi eritoten Saksassa musiikillisten koulukuntakiistojen areena. Kaiken kaikkiaan voi sanoa että musiikkikritiikki ja sen aiheuttama keskustelu musiikin estetiikasta sai 1800-luvun Euroopassa kolossaalisia mittoja.. Musiikin ammattilaisten ohella keskusteluun osallistuivat kirjailijat, filosofit ja yleensä koko sivistysporvaristo. Kuuluisia romantiikan ajan kriitikkoja olivat mm. Robert Schumann, Hector Berlioz, Max Kalbeck ja Eduard Hanslick.

SUOMI 1800-LUVULLAMartin Wegelius

Ensimmäiset julkiset musiikkiarvostelut Suomessa ilmestyivät 1830-luvun alun helsinkiläisessä sanomalehdistössä. Arviot olivat alkuun lähinnä kohteliaan diplomaattisia selostuksia tapahtumista. Eroa arvioiden ja mainosuutisten välillä tuskin huomasi. Jälkipolville tunnetuin tuon ajan musiikkikriitikko oli vuonna 1841 Helsingfors Tidningarin toimittajana aloittanut Zacharias Topelius. Ensimmäisenä musiikillisesti kompetenttina suomalaisena kriitikkona pidetään kuitenkin 1840-luvun puolivälissä aloittanutta Axel Gabriel Ingeliusta, joka oli itseoppinut säveltäjä, opettaja, kirjailija ja lannistumaton poleemikko.

Vaikka virtuoosien esiinnousu Keski-Euroopassa ennen 1800-luvun puoliväliä sai sikäläisen musiikkikritiikin keskittymään teosten ohella enenevässä määrin nimenomaan esityksiin, Suomessa soittajien arvioiminen oli ongelmallista. Kotimaiset soittajat olivat pääosin amatöörejä ja konsertit usein luonteeltaan intiimejä tilaisuuksia, joiden hienovarainenkin kielteinen arvioiminen julkisuudessa olisi tuntunut kohtuuttomalta. Ulkomaalaiset virtuoosit konsertoivat myös Suomessa, mutta heidän konserttiensa arviot olivat usein varsin varovaisia ja selostuksenomaisia. Teoksia sen sijaan arvosteltiin analyyttisesti ja poleemisesti, etenkin Ingeliuksen toimesta. Arviot tehtiin yleensä partituureista, ei esityksien perusteella.

1800-luvun viimeinen kolmannes merkitsi kotimaiselle kritiikille suurta muutoksen aikaa. Lehdistö kehittyi tärkeäksi yleiseksi mielipidevaikuttajaksi, mikä lisäsi kriitikoiden valtaa ja vastuuta. Musiikkielämän ammattimaistuminen merkitsi julkisten ”arvostelukelpoisten” konserttien lisääntymistä sekä toisaalta musiikillisesti pätevien musiikkikriitikkojen yleistymistä päivälehdissä. Ottaen huomioon silloisten sanomalehtien vaatimattoman kokonaispalstatilan (lehdet olivat tyypillisesti vain 4 sivuisia), musiikkikritiikin suhteellinen osuus oli varsin suuri. Vaikutusvaltaisimpia kriitikoita olivat Karl Flodin, Karl Fredrik Wasenius sekä Martin Wegelius, joka tosin lopetti kritiikkien kirjoittamisen jo 1875.

SUOMI 1900-LUVULLAHeikki Klemetti

Kritiikki-instituutio oli vakiinnuttanut asemansa 1900-luvulle tultaessa, eikä suuria muutoksia enää tapahtunut. Helsingissä musiikkikritiikkejä kirjoitettiin useisiin päivälehtiin. Harrastelijoita ei musiikkiarvostelujen kirjoittajina enää näkynyt. Ernest Pingoud kirjoitti vuonna 1922 olevansa kiitollinen siitä, ettei Suomessa esiintynyt kriitikkoina ”alkoholisteja, harhautuneita opiskelijoita, vanhojapiikoja, eroottisen haaksirikon kärsineitä daameja, virasta erotettuja sotilaita tai työttömiä teologeja” kuten Keski-Euroopassa, vaan täällä arvostelu oli ammattimiesten käsissä. Tavallista oli, että arvostellessaan teoksia ja esittäjiä, kriitikot kirjoittivat jatkuvasti omista kollegoistaan. Tämä hillitsi varmasti terävimpien kommenttien viljelyä, mutta varsinkin nuorempien säveltäjien teokset saivat moitteitakin 1900-luvun alussa musiikkiarvostelijoina kunnostautuivat muun muassa Heikki Klemetti, Selim Palmgren, Leevi Madetoja ja Uuno Klami, joille arvostelujen kirjoittaminen oli merkittävä lisätulonlähde.

1950-luvulla Helsingin Sanomiin kiinnitettiin ensimmäinen kuukausipalkkainen musiikkitoimittaja, Martti Vuorenjuuri. Nuoren poleemisen toimittajan normisto poikkesi aikaisemmasta, mikä aiheutti suoranaisen sodan musiikkikritiikistä 1957–58. Toimitustyön organisaation eriytyminen ja journalistiikan uudet vaatimukset johtivat siihen, että vakituisten musiikkitoimittajien vakansseihin hakeutui 60-luvulta lähtien pääosin ammattitoimittajilla, ei muusikoita. Näin asiantuntija-arvostelijoille jäi vähitellen avustajien rooli ja päävastuu arvosteluista siirtyi ammattimuusikoilta päätoimisille toimittajille. Vuorenjuuren jälkeen seuraava ja toistaiseksi viimeinen suurempi musiikkikritiikkiä kohtaan suunnattu hyökkäys tapahtui vuonna 1990, kun 43 musiikielämän edustajaa allekirjoitti adressin, jossa Helsingin Sanomien kriitikko Seppo Heikinheimon kriitikontyötä arvosteltiin voimakkaasti.

LÄHTEET

Jukka Sarjala: Kritiikki ja konserttimusiikki: normit ja arvot helsinkiläisessä sinfoniakonserttimusiikin päivälehtikritiikissä vuosina 1918-1939 (1990)

Jukka Sarjala: Musiikkimaun normitus ja yleinen mielipide: musiikkikritiikki Helsingin sanomalehdistössä 1860-1888 (1994)

Lehtiranta–Saalonen: Musiikkijournalismi: musiikin ja median kohtaamisia

Veijo Murtomäen haastattelu